Otatko punaisen pillerin?

Esipuhe

Näin Vappuna lienee lupa julkaista häpeilemättömän puolueellinen mielenilmaus, josta julkaisin aiemman version Facebookissa. Aihe alkaa tulla ajankohtaiseksi siksi, että esimerkiksi vuosina 2023–2025 tekoälyinfrastruktuuriin on investoitu suuruusluokkaa biljoona dollaria, ja summan on arvioitu kasvavan yli viiteen biljoonaan vuoteen 2030 mennessä. Tämä on kuin työväenluokkaan tähdätty ydinohjus, sillä näin suuret investoinnit voivat kannattaa vain, jos niiden odotetaan automatisoivan merkittävän osan henkisestä työstä. Tuosta noin vaan se, mikä olisi voinut olla vaikka kymmenien miljoonien perheiden omakotitalot, taotaan sammoksi pääoman isännille. Pääoman ja hyvinvoinnin ristiriita tulee kärjistymään, kun tekoäly ei enää tarvitse ihmistä edes valvomaan, mutta ihminen joutuu edelleen syömään ja asumaan.

Ymmärrän toki, että eksponentiaalisessa kehityksessä tämä tulee olemaan vain lyhyt välivaihe. Muutamissa vuosissa yleisälyn saavuttamisen jälkeen koneet voivat tuottaa jo tuhatkertaisen henkisen tuotoksen koko ihmiskuntaan verrattuna, jolloin meillä tulee olemaan yhtä paljon hallintaa yhteiskunnasta kuin lehmillä siitä, miten maataloutta pyöritetään. Tässä mielessä kirjoitukseni aiheet tulevat vanhemaan, mutta nykyisten maailmankuvien pitää kuitenkin mukautua nopeasti, jos emme halua tästä muutoksesta kivuliasta enemmistölle kaikissa mahdollisissa tulevaisuuksissa.

Todellisuudella on niin sanottu luihu bias, koska on helpompi tehdä kahdenvälisiä sopimuksia kuin koordinoida monen pelaajan toimintaa. Niin kauan kuin pääoma saa pidettyä syrjäseudut ja sivukujat kilpailemassa kurjuudesta keskenään ja tuotannon skaalattomat verkostot muodostavat potenssilakijakaumansa globaalien keskusten solmukohtien ympärille, hajanaiselle vasemmistolle jää vain vähän pelivaraa. Lopulta koneet tekevät kaiken työn ja eliitti ei ole enää millään tavalla riippuvainen massoista. Jos eriarvoisuuden kärjistymistä ei saada ratkaistua, niin siinä vaiheessa kun noin viidesosa ihmisistä on pudonnut kyydistä, yhteiskunnan rakenteet alkavat pettää. Tällöin oikeiston jotkin voimat tulevat ajamaan demokratian alasajoa fasismiksi ja vasemmiston vallankumousta. Mielestäni olisi tärkeää, että ratkaisua etsittäisiin tätä ennen rauhanomaisesti demokratiassa, mutta sen täytyy syntyä isossa mittakaavassa, esimerkiksi EU:n tai länsimaiden tasolla verotuksellisesti.

Jotta voimme kuvitella yhteiskunnan pelin vaihtuvan tuolileikistä Hanabiksi, sen taustalla olevan maailmankuvan tapa tulkita todellisuutta täytynee muuttua ensin. Markkinataloudesta on tullut niin dominoiva lokaaliin optimiin jähmettynyt tila, josta poiskiipeäminen vaatisi laajaa koordinaatiota, että vaihtoehtoja ei edes yritetä kuvitella. Ajattelevat näkevät itsensä ulkopuolelta koneiston hiljaisina panttivankeina ja hyödyntäjinä, mutta paljon on niitäkin, jotka vain hyväksyvät, mitä lehdissä lukee. Ongelmaksi tämä ajatuksiemme näkymätön kulttuurin ohjelmien vankila tulee, jos alamme nähdä itsemme enää vain suhteessa mallin sisäiseen arvoon ja merkitykseen koneen osina kyseenalaistamatta sen rakennuspalikoita. Silloin sen abstrakteja oletuksia voidaan käyttää perusteluina todellista kärsimystä tuottaville päätöksille, vaikka ne saavat reduktionistisuudessaan fyysikon pallomaiset, tyhjiössä juoksevat hevoset vaikuttamaan tarkkanäköisiltä.

Todettakoon, ettei minulla ole mitään markkinataloutta tai talousteorioita vastaan työkaluina ja rehellisesti kuvailevina selitysmalleina tai sitä, että keskiluokkaa nauttii työnsä hedelmistä. Ne toimivat monessa tilanteessa hyvin, mutta ongelmaksi tulee, että tämä toimivuus laajentuu helposti uskoksi siitä, että lähestymistapa olisi itseisarvoisesti tavoiteltava ja että sillä voisi sellaisenaan perustella poliittisia päätöksiä. Jokin ”yläluokka maksaa” -heitto sisältää aina implisiittisen oletuksen siitä, että omistus – joka on siis puhtaasti kulttuurinen konstruktio – on legitiimisti muodostunut ja tällainen eliitti ikään kuin hyvästä armostaan ”antaa” muille jotain. Se on näennäisen objektiivisuuden huntuun puettua politikointia. Tai kaikenlainen höpötys siitä, kuinka markkinat tuottavat rationaalisia lopputuloksia vain osoittaa, ettei puhuja ymmärrä toimien rationaalisuuden olevan aina suhteessa tavoitteisiin. Joku voisi pyrkiä vaikka lahjakulttuuriin, jossa eniten arvostetaan suurinta hyväntekijää. Toinen haluaisi suojella koralliriuttoja ja löytää tasapainon luonnon kanssa seuraavaksi 10000 vuodeksi, kun taas kolmas haluaa palata larppaamaan 1800-luvun orjia ja kartanonherroja, unelmia on monenlaisia.

Näen punaista lähinnä silloin, kun pienempiä kiusataan. Silloin kun muut jo yrittäisivät sopia aikuisten pöydässä pelisäännöistä, joilla voisimme täällä pallolla yhdessä elää, ilmaantuvat nämä aatteelliset anarkokapitalistit, libertaarit ja muut moottorisahamiljardöörien minionit ahnehtimaan lisää. Se ei ole vain alistamisen hiljaista hyväksyntää, vaan kiusaajan oikeutuksen etsimistä käsitteiden katakombeista, koska suoraan ei näitä tavoitteita kehtaa sanoa. Siksi halusin vähän purkaa tuntojani ja katsoa, mistä näiden markkinamiesten aate on oikein veistetty:

Libertaari

on ihminen, joka kiroaa pakon jokaisessa muodossa – kunnes koittaa hetki pakottaa koko maailma polvistumaan omistuksen alttarin ääreen. Ensin hän saarnaa vapautta kuin vapauttaja, mutta heti perään hän vetää todellisuuden ympärille näkymättömän aidan, lyö jokaiseen asiaan omistajan merkin ja julistaa juhlallisesti, ettei ilman lupaa saa koskea, käyttää, astua, hengittää – eikä ehkä pian edes ajatella. Tätä mielettömäksi paisunutta käskyjen ja kieltojen valtakuntaa hän ei tietenkään kutsu herruudeksi eikä kontrolliksi, vaan vapaudeksi; sillä hänen kielessään kahleet saavat uuden nimen, ja lukkoja ylistetään avaimina.

Libertaarin ihannemaailma on byrokraatin kuumeuni, mutta ilman byrokratian rehellisyyttä: maa, vesi, lääke, katto, ajatus ja elinehto on kaikki kirjattu jonkun tilikirjaan, jokainen puro on merkitty, jokainen pelto aidattu, jokainen ihmisen tarve muutettu maksulliseksi kulkuoikeudeksi. Siinä maailmassa ihmisen arvo ei nouse siitä, mitä hän on, vaan siitä, mitä hän omistaa tai mitä hänestä voidaan laskuttaa. Ja kun tämä koneisto murskaa alleen heikot, pystyttää yllemme maailmanlaajuisia hierarkioita ja pakottaa ihmiset myymään työnsä ohella kasvonsa, aikansa, ihmisyytensä ja viimein selkärankansa vain pysyäkseen hengissä, libertaari ei näe siinä tragediaa vaan luonnonjärjestyksen; hän kohauttaa olkiaan ja kuiskaa kylmällä tyyneydellä: markkinat päättivät.

Tässä kohtaa paljastuu, että libertaari on ennen kaikkea uskovainen. Yksityisomaisuus, raha ja markkinat ovat hänelle pyhä kolmiyhteys: mielikuvitusolioita, joita kohdellaan kuin luonnonlakeja. Niitä ei saa pilkata, niitä ei saa epäillä, vaikka ne johtaisivat sivilisaation tuhoon. Hän ei enää varsinaisesti perustele niitä, vaan saarnaa niiden puolesta. Ja mitä ontommaksi oppi käy, mitä ilmeisemmäksi sen kyvyttömyys vastata todelliseen kärsimykseen käy, sitä uskonnollisemmaksi muuttuu sen puolustus. Jokainen asia on hänelle markkina, jokainen ihmisyhteyden muoto vaihdon mahdollisuus, ja jos jokin ei taivu markkinaksi, se on hänen silmissään virhe, häiriö tai harha.

Siksi kaikkein paljastavinta ei ole edes libertaarin puhe vapaudesta, vaan hänen tapansa määritellä väkivalta. Hän vakuuttaa puolustavansa vapautta niin kauan kuin kukaan ei vahingoita toista. Mutta hänen maailmassaan mikään sorto ei näytä sorrolta, jos siitä voidaan kirjoittaa lasku. Nälkä ei ole pakkoa, jos leivällä on omistaja. Riippuvuus ei ole alistamista, jos siitä tehdään sopimus. Epätoivo ei ole väkivaltaa, jos sitä hallinnoi raha. Tässä ei siis poisteta pakkoa, vaan muutetaan sen muoto sellaiseksi, että sitä ei enää tarvitse tunnustaa pakoksi. Lasku pesee vallan puhtaaksi. Sopimus pesee alistamisen puhtaaksi. Raha pesee epätoivon puhtaaksi. Ja kun tämä puhdistustyö on tehty, jäljelle jää maailma, jossa kaikki olennainen pakko on edelleen olemassa, mutta sitä ei enää kutsuta sillä nimellä, vaikka viime kädessä aina poliisin pamppu pitää yllä nämä rakenteet.

Juuri tässä kohdassa koko oppi romahtaa omaan loogiseen mahdottomuuteensa. Libertaari sanoo, että kaikki on sallittua, kunhan ei loukkaa muita. Hyvä on: minua loukkaa tuo ajattelu. Sen pitäisi siis lakata siihen paikkaan. Mutta eihän se lakkaa. Ja se ei lakkaa siksi, ettei libertaarin sääntö ole koskaan ollut mikään yleinen sääntö. Se vain suojaa sitä, mitä libertaari jo valmiiksi haluaa suojata – omia mieltymyksiään, omaisuuttaan ja valtaansa – ja kohtelee kaikkien muiden kärsimystä luonnonlakina, kohtalona tai välttämättömyytenä. Tästä näkee, ettei kyse ole neutraalista periaatteesta vaan hämäyksestä: ”ei saa vahingoittaa” tarkoittaa käytännössä vain sitä, ettei saa koskea omistuksen pyhiin rajoihin, vaikka niiden sisällä voidaan tuottaa rajatonta kurjuutta.

Siksi libertaari on vallan sylikoira juuri silloin, kun todellisen vapauden mahdollisuus ilmestyy näkyviin. Jos pienelle ihmiselle tarjotaan sosiaaliturvaa, joka mahdollistaisi vaihtoehtoja: opiskelua, työharjoittelua, kehittymistä ja omaehtoista tulevaisuutta, libertaari ei näe siinä vapauden lisääntymistä vaan pyhän järjestyksen loukkauksen. Hän vastustaa murustakin sellaista vapautta, joka ei kulje omistuksen kautta. Hänen vapautensa ei ole vapautta ihmiselle, vaan vapautta vallalle määritellä, millä ehdoilla ihminen saa elää.

Ja mikä sitten on libertaarin paratiisi? Kourallinen miljardöörejä saa paskoa avaruusrakettinsa pakokaasut kaikkien ilmaan, satametriset huvijahdet käyvät pari kertaa vuodessa merillä, suurkaupunkien keskustoista on viidesosa tyhjillään olevia kolmosasuntoja.. samalla kun tavallisille ihmisille saarnataan, että heidän on ”vapailla markkinoilla” myytävä itseään pala palalta. ”Ne, jotka eivät sopeudu, jätetään jälkeen.” Lausetta esitetään kuin se olisi luonnonilmiö, vaikka se on poliittinen valinta. Libertaari ei juuri vaivaa päätään sillä, kuinka ihminen voi sopeutua yhteiskuntaan, joka toimii alati kiihtyvällä nopeudella yli ihmisaivojen mitan. Jotkut hänen rehellisemmistä idoleistaan eivät enää edes teeskentele inhimillisyyttä, vaan ilmaisevat suoraan halveksuntansa ei-omistavaa luokkaa kohtaan. Tämän ajattelun päätepisteessä seisoo lopulta suuri tekoäly, joka siivoaa pois kaiken tehottoman biologisen elämän kuran.. ensin pankin lattioilta, lopulta kaikkialta, jotta vain itse pyhä kilpailu voisi jäädä jäljelle. Kun ihminen on ensin alistettu välineeksi, hänet voidaan lopulta poistaa kokonaan häiritsemästä järjestelmän puhtautta.

Kun tavallinen ihminen kysyy libertaarilta, miten tämä voi hyväksyä systeemin, jossa koskemattomaksi itsensä ostanut mijardööriluokka syö elinmahdollisuudet muilta, tämä vetäytyy talousteorian kieleen ja alkaa mumista ensimmäisestä hyvinvointiteoreemasta ja Pareto-tehokkuudesta. Siis opista, jossa hyvinvointi punnitaan dollari dollarilta, aivan kuin rahan merkitys olisi sama sille, jolla ei ole leipää, ja sille, joka etsii uutta tapaa polttaa planeetta minuutin mittaiseen hurmioon avaruuden rajalla. Näin tuhansien ruoka ja yhden avaruusturistin hetkellinen kiksi voidaan asettaa samalle vaakakupille, ei siksi että ne olisivat ihmiselämän kannalta vertaisia, vaan siksi että teoria on jo ennakolta päättänyt mitata kaikkea muodossa, jossa tällainen mielettömyys näyttää asialliselta. Ja Pareto-optimaalisuus, tuo hienostunut nimi pelkuruudelle, kruunaa saman tempun: koska subjektiivisuutta muka pelätään niin suuresti, ei kenenkään historiallisen polun tuottamaa asemaa saisi heikentää, vaikka sillä vapautettaisiin miljoonia kurjuudesta. Niinpä oppi, jota tarjotaan viileänä tehokkuutena, päätyy puolustamaan mitä tahansa olemassa olevaa järjestystä, kunhan huipulla istuvan mukavuuteen ei kajota. Se ei kumoa kuningasta vaan antaa tälle matemaattisen siunauksen pysyä kuninkaana.

Ja vielä hän tarjoaa tutun lohdutuksen: onhan näistä ihmisistä ollut hyötyä muillekin. Miki Kuusenkin henki, voisi sanoa, leijui miljoonan lähetyksen yllä, ja palkka todistaa hengen olleen harvinaisen kallisarvoinen. Kuinka liikuttavaa. Ikään kuin miljoona toimitusta olisi yhden ihmisen sisäisen loiston mitta eikä kokonaisen järjestelmän raatamisen yhteistulos. Ikään kuin verkon solmukohta olisi sama asia kuin verkon luoja. Mutta tällaisissa hetkissä järjestelmä paljastaa ehkä selvimmin oman taikatemppunsa: se ottaa kollektiivisen tuotoksen, joka on yhä enenevissä määrin koneiden monistamaa, tiivistää sen yhden nimen ympärille ja kutsuu tätä sitten ansioksi. Näin rakenne naamioidaan lahjakkuudeksi, ja se, mikä olisi voinut kiertyä melkein kenen tahansa siinä kohdassa seisovan ympärille, esitetään yhden poikkeuksellisen olennon luonnollisena palkintona. Viidakon laki ja muinaiset tunteet skaalataan omistuksen teolliseksi järjestelmäksi.

Libertaaria ajaa lauman pitäminen kasassa: Hän ottaa alfakseen ihmisvihan ylipapittaren Ayn Randin ja antaa kartanonherrojen läksyttää itseään, koska nauttii tästä. Hän räksyttää näiden rakkina köyhille, ulkomaalaisille, kenelle tahansa, joka vie huomion pois todellisesta vallasta. Elämä näyttäytyy hänelle kaikkien sotana kaikkia vastaan, jossa voittaja luo säännöt ja on ihailun kohde. Ideologiansa hän aateloi talous- tai evoluutioteorialla, joiden väitetään objektiivisesti kuvaavan tätä prosessia, vaikka niiden todellinen tehtävä on siunata se. Mutta vaikka monissa maissa päämediat ovat jo kirjaimellisesti kourallisen miljardöörejä hyppysissä, poliitikot ostettavissa naurettavan pienillä miljoonasummilla, eliitin suhdeverkostojen lonkerot leviävät kaikkialle, verotus kilpailtu rikkaille lähes nollaan ja yksilöt juoksevat kilpaa oravanpyörässä voittoja omistajille, hän pelkää.

Hän pelkää, koska tietää vallan riippuvan toisten alistumisesta. Hän pelkää rakkautta ja solidaarisuutta. Hän pelkää sitä, että ihmiset alkaisivat toimia yhdessä, jotta enemmistön ääni kuuluisi yhtenä viestinä, joka voisi kilpailla taloushierarkioiden kanssa. Hän pelkää, että ihminen ei näe enää osaansa vain taloudellisena resurssina. Että hän alkaisi uskoa, että tulevaisuutta ei ole vielä kirjoitettu – että nykyisen pelin säännöt voi vaihtaa. Siksi kaikki kanavat on täytettävä aivot mädättävän mössön hyökyaallolla, joka estää keskittymästä, näyttää ruuduilla menestystarinoita muttei jakaumia, kimaltelevaa katinkultaa ja peilin, jossa yksilönä heikko näytetään oman napansa sankarina, jotta katse ei nousisi ylöspäin. Välillä tietysti todellisuus iskee, jolloin se on vain hänen ongelmansa, jota pitää hävetä.

Summa summarum: libertarismin opin Januksen kasvot julistavat vastustavansa pakkoa, mutta hyväksyvät jokaisen pakon, kunhan se esiintyy omistuksen, sopimuksen tai markkinan nimissä. Se väittää puolustavansa vapautta, mutta tunnistaa vapaudeksi vain vallan oikeuden sulkea ulos. Se vetoaa yleiseen sääntöön, mutta soveltaa sitä vain siellä, missä omistajan pyhyys on uhattuna. Ja juuri siksi se ei ole vapautta koskeva oppi, vaan herruuden oppi, joka on oppinut puhumaan vapauden kieltä.

[The Matrix Secret You Never Noticed]