Outoja tyyppejä

10.9.2026

Olen jostain vuosituhannen alun tietämiltä aina välillä suunnitellut omaa ohjelmointikieltä, joka on inspiroitunut osittain ihmisen tavasta hahmottaa asioita. Keskeisiä rakennuspalikoita siinä ovat mm. eräänlainen ”perintäoperaattori”, jolla oli tarkoitus funktionaalisesti kuvata pientä muutosta jotain olemassa olevaa taustaa vasten.  

Olioiden sijaan perusyksikkö kielessä on ”konteksti”, joka tarkoittaa juuri tällaista tarkennusta ympäristöön, mutta ei tästä vielä sen enempää. 

Kielessä on myös perinteinen kutsupino, joka käyttäytyy vähän samalla tavalla. Olenkin miettinyt, että kutsupino perinteisissä kielissä muistuttaa hieman ajattelun fokusta, jos ajatellaan, että paikalliset muuttujat ja määrittelyt ovat ikään kuin tarkennus sitä taustaa vasten, josta kutsu tuli.

Kieli itsessään on funktionaalinen, mutta siinä on sellainen idea, että nykyhetki ikään kuin funktionaalisesti määrittää muutoksen, joka perii seuraavan hetken muutoksena nykyhetkestä jatkumona. Tämän muutoksen pystyy esittämään kielen rakenteilla myös, mutta mielenkiintoista oli, että tarvitsin lopulta kaksi erillistä perintäoperaattoria, jotka käsittelevät ”tilan” ja ”ajan” suunnat vähän eri tavalla. 

Jos esimerkiksi kuvataan tietyn osan poistuminen, sen voi ajatella deklaratiivisena kuvauksena, jota voi periyttää assosiatiivisesti. Myös perättäisten muutosten kompositio voi edelleen olla assosiatiivinen. Jossain vaiheessa muutokset pitää kuitenkin varsinaisesti ”maaduttaa” maailman tilaksi, eikä tätä maadutusta voi siirtää vapaasti muutosten komposition sisään menettämättä informaatiota. Jos poistaminen poistaa jonkin asian, se ei ole sama asia kuin että asiaa ei koskaan olisi ollutkaan, sillä poistamisen alta saattaa tulla näkyviin vanha tila. Toisin sanoen koko historia voi olla assosiatiivinen, mutta nykyhetki kadottaa tietoa historiasta.

Aloitin ns. ikuisuusprojektin, jossa pyrin ChatGPT:n kanssa toteuttamaan tämän kielen. Noista perintäoperaattoreista keskustellessamme ChatGPT teki mielestäni hienon filosofisen kiteytyksen ajatuksesta. Se sanoi:

Rakenne, joka transformoi rakennetta, ei ole rakenne.

Tämä tyyppikategorioiden ero jäi itseäni vaivaamaan. Mielestäni se sanoo jotain syvällistä tietoisuudesta – nimittäin jos tietoisuus on prosessi, ei sen reifioitu rakenteellinen kuvaus ole koskaan samassa tyyppikategoriassa alkuperäisen prosessin kanssa, vaikka niiden välillä olisi täydellinen formaali vastaavuus. Lisäksi jos tietoisuus yrittäisi hahmottaa itsensä suljettuna rakenteellisena oliona, tuosta havainnon kohteesta tulisi osa itse prosessia, ja prosessi olisi jo eri kuin se asia mitä se yrittää hahmottaa. Tietoisuutta voi siis yrittää kuvata, mutta kuvaus ei koskaan ole itse tietoisuus. Ehkä tietoisuus on juuri se muunnos, joka jää hetkien väliin – avaruuteen, jossa mahdollisuuksia on enemmän kuin toteutuneita lopputuloksia.

11.9.2026

Oma uskomukseni on, että ontologiat ovat ihmisen ajattelun työkaluja, jotka kertovat millaisista staattisista rakennusosista koostamme maailmankuvamme. Meillä ei ole pääsyä todellisuuteen muuten kuin jonkin käsitteellisen faktoroinnin kautta, eikä empiirinen havainto yksin määrää ainutkertaista ontologiaa. Kun tietty käsitteellinen ”kanta” on valittu, jää loppu dataksi, joka tulkitaan valitun ontologian kehyksessä, todellisuuden jäädessä aina rajapinnan taakse. Siis yhtä aikaa lasi on puolitäysi ja -tyhjä, eikä mitään ”oikeaa” tapaa jäsentää maailmaa ole. Aivan samalla lailla voimme ottaa matemaattisen yhtälön ja sieventää sitä eri muotoihin – erilaisiksi näkökulmiksi samaan rajoite-ehtoon tai kuvata samaa asiaa erilaisilla kielillä, ilman että mikään näistä olisi erityisasemassa. Maailman suoritus mahdollistaa rajattomasti tällaisia näkökulmia samaan asiaan. Jopa kysymys siitä, kiertääkö maa aurinkoa vai toisinpäin, on määrittelykysymys, joka riippuu valitusta koordinaatistosta. Se, että tietyt kysymykset tulevat yksinkertaisemmiksi tietyillä valinnoilla, ei vielä tee niistä mitenkään oikeampia, todellisempia tai perustavaa laatua olevampia.

Esimerkiksi liioitellen voitaisiin sanoa, että äärimaterialistinen ontologia lähtee usein jostain sellaisesta liikkeelle, että isot asiat koostuvat pienemmistä, jotka selittävät kokonaisuudessaan niistä muodostuvan kokonaisuuden. Mutta ei ole olemassa mitään empiiristä testiä, jolla voitaisiin sanoa, että jokin alkeishiukkanen on yleisesti parempi selitys kuin jokin korkean tason ilmiö. Ne vain vastaavat eri kysymyksiin todellisuudesta tehokkaasti.

Itseäni ohjelmoijana kiinnostaa esimerkiksi tyypityksen hyödyntäminen maailman ilmiöiden jäsentämisessä, kuten eilisestä postauksesta jo havaitsimme. Yksi hauska huomio, minkä voi tehdä tästä näkökulmasta, on esimerkiksi sellainen, että (ihmisen) moraali on saman ”muotoinen” asia kuin strategia. Toisin sanoen, moraali vastaa kysymyksiin, mikä olisi joukko hyviä ”siirtoja” kussakin tilanteessa eli se muistuttaa funktiota, jonka tyyppi on Tilanne -> Siirto. Tämä on kiinnostava havainto, koska siitä mm. seuraa, että moraali on todennäköisesti tietyllä tapaa paljon vaikeampi ongelma laskennallisesti kuin matematiikka tai jopa taide rajatusti ajateltuna. Nimittäin kuten tiedämme, matemaatikkohan on kone, joka muuttaa kahvia teoreemoiksi. Tai taiteilija teoksiksi. Teoreemoja ja taideteoksia yhdistää se seikka, että ne ovat tyypillisesti informaatioltaan äärellisiä, pienehköjä olioita, joilla on lisäksi se ominaisuus, että ne ovat todisteita onnistumisesta siinä mielessä, että esimerkiksi matemaattisen todistuksen oikeellisuus on vain mekaanista todistusaskeleiden tarkistamista ja taideteoksessakin usein sen merkitykset aukeavat ilman massiivista määrää ponnistelua. Jos tämän onnistumisesta varmistumisen pystyy tekemään polynomisessa ajassa teoksen koon funktiona, ovat siis matematiikka ja taide tässä mielessä rajattuna ongelmia, jotka kuuluvat NP-kompleksisuusluokkaan.

Moraali ja pelit taas ovat eri tyyppisiä asioita: ei voida antaa yhtä lyhyttä todistetta, joka kertoisi, että tässä se moraali tai strategia nyt on taulukkona, joka kertoo, miten eri tilanteissa käyttäydytään, koska tällainen taulukko saattaa kasvaa eksponentiaalisesti yleistetyn pelilaudan koon funktiona. Monissa formalisoiduissa peleissä kysymys voittavan strategian olemassaolosta nouseekin PSPACE- tai jopa EXPTIME-tasolle, joiden uskotaan olevan laskennallisesti olennaisesti vaikeampia kuin NP.

Erityisesti moraalissa on aspekti, joka saa ihmiset usein argumentoimaan virheellisesti: Nimittäin toimijan käyttäytymisestä tietyssä tilanteessa ei voi päätellä tämän yleisiä moraalisia preferenssejä, vaan käyttäytyminen on vain pieni otos koko moraalista. On esimerkiksi täysin loogista kannattaa samaan aikaan vaikkapa tekoälykehityksen jarruttamista, jos muutkin tekisivät niin, ja samaan aikaan paahtaa eteenpäin kohti ihmiskunnan tuhoa. Tai kannattaa sosiaaliturvaa, mutta olla itse auttamatta jne.