Jin ja jang

Kävelimme puoliväliin huippuja seuraavaa polkua Firasta Oiaan, kunnes se kävi hieman vaikeakulkuiseksi, jolloin jatkoimme bussilla perille, että ehtisimme nähdä vielä auringonlaskun Oiassa. Johtuneeko siitä, että Etelä-Suomessa avaria maisemia voi nähdä lähinnä pelloilla, vetten äärellä ja harjujen päällä, mutta nämä karut puuttomat tulivuoren muodostamat kiviset rinnemaisemat antavat minun kohdallani ajatuksillekin loukkaamatonta ilmatilaa. Maisemakuvat ovat myös vaikuttavia valokuvista muuten vähän kiinnostuneille katselijoille, koska hienot maisemat ovat harvinaisia ja viehättävät kadunmiestä siinä kuin iltalehtien kalasteluotsikot – itse kohteen erikoisuuden takia. Niinpä edelliseen postaukseen viitaten, jos kuvan muuttaminen mustavalkoiseksi tekee todennäköisemmäksi löytää harmoninen kokonaisuus (Mainittakoon vielä, että joskus värit ovat tärkeitä ja voivat viestiä tunteita joita mustavalkokuva ei välitä: ajattele esimerkiksi hedelmien värin yhteyttä niiden herkullisuuden vaikutelmaan. Lisäksi värit mahdollistavat huomattavasti kirkkaammat kuvatyylit ja enemmän informaatiota, kun värikontrasti voi kommunikoida eroja.), on tarjonta laajoissa maisemakuvissa samalla tavalla niukempaa kuin yksityiskohdissa, koska suuren alueen pitää muodostaa kaunis näkymä ja uudenlaisten kuvien takia pitää jo fyysisestikin matkustaa kauemmaksi. Makrokuvauksessa taas takapihan puutarhakin on jo oma mikrokosmoksensa.

Polun vaalea väri luo mukavan kontrastin tummempaan kiviainekseen ja mutkittelee kuvan alalaidasta horisonttiin johdattaen katseen kuvaan oikeaoppisesti. Rajasin kuvan niin, että tien vasen reuna kulkee lähes kuvan vasemman alanurkan kautta, mikä taitaa olla aika tyypillinen asettelu. Taivas on tässä tumma, koska käytin pyöröpolarisaatiosuodinta, joka toimiikin tehokkaasti vaakatasossa keskipäivän auringossa, kun aurinko paistaa suoraan ylhäältä päin eikä suodinta tarvitse edes suuremmalti pyöritellä linssin edessä parhaan efektin saamiseksi. Koska taivaalla ei ole pilviä tai muuta mielenkiintoista, on luontevaa kääntää kameraa niin, ettei kuvaan tule liikaa tehotonta aluetta ylös, mutta Xin pään päällä on kuitenkin tarpeeksi tyhjää korostamaan avaruuden tunnetta ja edessä oleva huippu nousee ylimmäksi kuvassa. Edustalla on on jotain pieniä yksityiskohtia ja tien mutkittelu ja rinteessä näkyvä kirkko yhdessä lisäävät syvyysvihjeitä aivoille, jotta maisema näyttäisi kolmiulotteiselta kaksiulotteisen kuvapinnan sijaan. Symmetristen asettelujen puuttuminen lisää myös mielikuvaa, että tämä kuva on vain ”ikkuna maisemaan” sen sijaan, että kuvan rajaus tulisi osaksi kuvan merkityssisältöä. Näin yksittäiset kuvan oliot kuten Xi ja kirkko eivät tule pääosaan, vaan ovat osa kuvaa suhteessa kokonaisuuteen.

Varmaankin ilman kosteuden takia Santorinissa näkymä ainakin merelle päin kaukana katosi aina harmaaseen usvaan. Yksi polarisaatiosuotimen eduista on, että sillä voi myös poistaa maiseman edestä tätä harmaata verhoa, joka on pitkälti heijastunutta valoa ja polarisoitunutta. Polarisaatiosuodin on yksi harvoista suotimista, joita ei voi simuloida jälkikäsittelyssä kaksiulotteiselle kuvadatalle, mutta tällaista usvaa tai esimerkiksi vanhojen valokuvien haalistumista on mahdollista korjata vähentämällä väriarvoista usvan vaikutus. Eli jos se on valkoista ja tasapaksusti koko kuvan alalla, yksinkertaisesti vain nostetaan mustan tasoa.

Maisemakuvissa tyypillisesti käytetään melko laajaa kulmaa ja pientä aukkoa, jolloin koko kuva-ala on helppo saada teräväksi tarkentamalla vähän etualasta eteenpäin. Esimerkiksi 24mm:llä 1.6-kertoimen kroppirungolla f/11 aukolla hyperfocal etäisyys on 2.6 metriä eli tämä on lyhin tarkennusetäisyys, joka vielä takaa, että kappaleet ko. etäisyydeltä äärettömyyteen ovat tarkentuneet riittävästi tyypillisen nykyaikaisen järjestelmäkameran resoluutiolle. 

Ilmeisesti, koska värikontrastit puuttuvat, on suuri kontrasti mustavalkokuvien tehokkuuden kannalta oleellista. Koska halusin jättää vaalean tien tekstuurin näkyviin ja pitää Xin mahdollisimman luonnollisena, pidin kuvan kirkkaat arvot ennallaan, mutta laskin sävykäyrässä tummaa päätä, jotta kuvan globaali kontrasti lisääntyisi, mutta samalla varoen, että lokaalit yksityiskohdat eivät katoa. Mustavalkokuva yleensä automaattisesti mahdollistaa suuremman kontrastin kirkkauksien välille, koska valkoinen väri tuotetaan normaalisti punaisen, vihreän, ja sinisen värin summana. Jos kuva on esimerkiksi tietyn sävyinen, täytyy tämä väri toteuttaa aina vähentämällä valkoisesta, jolloin siis maksimikontrasti pienenee. Tästä syystä tyypillisillä esitysmuodoilla/näyttötekniikoilla myös voimakkaat värit kuvissa eivät voi olla yhtä kirkkaita kuin puhdas valkoinen, mikä voi toteutua alkuperäisessä tilanteessa, jos eri kuvan osa-alueet on valaistu eri voimakkuudella tai käytössä on esimerkiksi värillinen valonlähde.

Yleisestikin ihmiset pitävät vaistomaisesti kirkkaasta ja kontrastisesta kuvasta, mistä syystä käytännössä kaikki kamera lisäävät gamma-korjauksen päälle vielä ominaisen kontrastia lisäävän S:n muotoisen vastekäyrän jpeg-kuvaan koodatuille väriarvoille. Tämä liittynee siihen, että näkökentässä kirkkaat ja kontrastiset asiat vetävät huomion helposti itseensä, mitä voi myös hyödyntää kuvan rakenteessa katsojan katseen ohjaamiseen kuvan polttopisteeseen. Toisaalta tällä voi myös olla jotain tekemistä sen kanssa, että käytännössä kaikki normaalit näyttölaitteet kykenevät vain murto-osaan alkuperäisen päivänvalon kirkkaudesta. Ainakin muistan kuulleeni, että esimerkiksi kadunmies valitsee useimmin vain kirkkaamman kuvan, jos häntä pyydetään arvioimaan kahden näytön kuvanlaatua rinnakkain. Joku merkitys voi myös olla tottumisella kuvatyyleihin kulttuurihistoriassa, koska ymmärtääkseni filmien kehityksen alkutaipaleella kuvista piti tehdä kontrastisia teknisistä rajoituksista johtuen.

Koska mustavalkoisessa kuvassa emme tunnista kappaleita enää niiden värin perusteella, muodot, asettelu, tekstuurit ja kontrastit korostuvat ja ikään kuin korvaavat värit. Tekstuurien käyttö erottamaan eri pintoja kuvassa värien korvaajana tuo itselläni mieleen 80-luvun kotitietokoneiden tavan käyttää arpeggioita moniäänisen soinnun korvikkeena. Jos ryhdytään vielä filosofiseksi, on tärkeää ymmärtää, että kontrastin idea on huomattavasti yleisempi kuin pelkkä kirkkauserojen suuruus: Ihmisaivoille on ominaista hahmottaa monenlaisia asioita ”suunnattuna asteikkona” tietyssä ulottuvuudessa tai jatkumona, jossa tietyn kynnyksen ylittävä ero tekee diskreetin hyppäyksen kahden dualistisen käsitteen välillä. Kuvassakin sileä väriliukuma intuitiivisesti tunnistetaan yhdeksi kokonaisuudeksi ja terävä reuna (, jonka lokaali kontrasti on suuri) erottaa kaksi erillistä objektia (tätä olioiden erillisyyden tunnetta on vieläpä helppo lisätä voimistamalla kuvan terävöitystä!). Esimerkiksi viime kerran kuvassa Xin tyyneys voidaan nähdä olevan kontrastissa meren tyrskyjen kanssa, sileä meri rosoisten kivien kanssa, pieni suuren, lämmin kylmän, staattinen liikkuvan, alku lopun, minimi maksimin, ja Jin jangin.