Huonossa valossa

Tämä on näkymä merelle päin polulta Firasta Oiaan. Etelässä keskipäivän aurinko paistaa voimakkaasti ja lähes suoraan ylhäältäpäin heittäen terävät ja lyhyet varjot kappaleiden alle ja aiheuttaen mm. syvällä silmäkuopissa olevien silmien jäämisen pimentoon (nk. ”panda-silmät”). Tällainen valo on epäedullinen varsinkin ihmisten kuvaamiseen, mistä johtuen suurin osa tunnelmallisista luonnollisen valon kuvista otetaan aamun ja illan tunteina, jolloin auringonvalo tulee matalammalta ja pidemmän matkaa ilmakehän läpi pehmentäen valon ja varjon eroa ja antaen kauniin sivuvalaistuksen. Valo on itse asiassa niin tärkeä vaikkapa muotokuvissa, että varsinkin lyhyttä syväterävyyttä käytettäessä luonnollisessa valossa valitsisin useammin hyvän valon kuin hyvän taustan.

Valo vaikuttaa paljon siihen, miltä kuvattava kohde näyttää ja ulkona valo elää koko ajan tilanteen mukaan minuutti minuutilta. Samasta kulmasta eri aikoihin otetut otokset näyttävät usein erilaisilta, sillä aurinko kulkee taivaalla, pilvet muuttuvat, ilmassa saattaa olla kosteutta tai hiukkasia ja ympäristön heijastukset ja varjot ovat voineet vaihtua. Ulkona manuaalitilassa kuvattaessa onkin hyvä seurata jatkuvasti otettujen kuvien histogrammia, jotta havaitsisi muutokset valaistuksessa objektiivisesti. Ihmisen silmä adaptoituu valoon niin nopeasti, että suuriakin muutoksia valon määrässä voi olla vaikea havaita ilman mittausta. Samoin pelkkä kameran näytöltä kuvan tarkastaminen ei riitä, koska silmä havaitsee suhteellisesti ja pelkän kuvan perusteella on vaikea sanoa kuinka kuvadata jakautuu histogrammiksi.

Mitä sitten tarkoittavat kuvaajien käyttämät termit kuten valon ”pehmeys/kovuus” tai ”suunnattu” valo ja kuinka valon laatua voi arvioida. Ensinnäkin on oleellista huomata, että valon laatuun ei vaikuta ainoastaan valonlähteet vaan myös valon puute ja kohteen valaistusta pitää ajatella näiden suhteellisena kokonaisuutena. Luonnollisestikin tarvitaan riittävästi valoa, jotta voidaan ylipäätään käyttää tilanteeseen sopivaa suljinaikaa, aukkoa ja ISO-herkkyyttä, mutta näiden ehtojen täyttyessä valon absoluuttinen määrä ei enää vaikuta siihen, miltä valo tulee näyttämään kuvassa, koska kuva voidaan valottaa aina halutuille kirkkausarvoille suljinaikaa lyhentämällä tai harmaasävysuotimia käyttämällä (, mikäli halutaan pitkä valotusaika taiteellisista syistä).

Toiseksi on tärkeää ymmärtää, että valo vaihtelee kuvauspaikan eri osissa ja lopulliseen kuvaan usein päätyy erilailla valaistuja kohtia. Tämä voi aiheuttaa ongelmia, jos valo on joissakin kohdissa paljon kirkkaampi kuin toisissa tai valonlähteet ovat eri värisiä. Valoa ei päädy kohteeseen myöskään pelkästään alkuperäisistä valonlähteistä vaan sitä heijastuu erilaisista pinnoista, jotka voivat olla värillisiä ja käyttäytyvät näin ollen kuin värillinen valonlähde ja voivat aiheuttaa paikallisia ”värivirheitä” kohteeseen.

Mielestäni riittävän yleinen tapa hahmottaa edeltäkäsin kohteen valon laatu käytännössä kaikkiin kuvaustarpeisiin on lainata tietokonegrafiikasta niin kutsutun ”environment mapping”:in ideaa siten, että kuvittelee mielessään kohteen ympärille pallon, jonka pinnan pisteiden väri ja kirkkaus määrittyvät seuraamalla pintanormaalia ulospäin sen kappaleen tai valonlähteen kirkkauden ja värin mukaan, joka ensimmäiseksi leikkaa säteen (läpinäkyvien olioiden, kuten ilma, kohdalla jatketaan säteen seuraamista niin, että tiedetään kyseiseen säteen suunnasta tuleva valo). Näin saamme pallon pinnalle kuvan, joka abstrahoi kohteen ympäristöstä tulevan valon oletuksella, että ympäristö on äärettömyydessä. Jätämmä tässä myös huomiotta pallon sisälle jäävien kohteen osien keskinäiset heijastukset ja varjostukset, jotka voi ottaa huomioon soveltamalla tätä samaa ajatustyökalua pienemmässä skaalassa kohteen eri osille erikseen. Tämän kuvan analysointi kertoo meille kaiken tarpeellisen ympräristön valosta: kirkkaat kohdat vastaavat siis valonlähteitä ja tummat kohdat valon puutetta kyseiseltä suunnalta.

Tämän mallin avulla voimme helposti määritellä, että esimerkiksi ”suunnattu valo” tarkoittaa sitä, että yllä mainittu ympäristön kuva ei ole tasaisen kirkas, mikä tarkoittaisi, että kappale on joka suunnalta samalla tavoin valaistu ja kadottaa lähes täysin kolmiulotteisen muotonsa muuttuen lättänäksi. Tällaiset olosuhteet voivat muodostua esimerkiksi paksun pilvipeitteen verhotessa koko taivaan ja maan ollessa vaalea väriltään. Valo taas on sitä ”pehmeämpi”, mitä suurempi valonlähde on kuvassa, toisin sanoen, mitä suurempi valonlähde on suhteessa kohteen kokoon. Pehmeä valo tuottaa pehmeät varjot ja sen vastakohta, pistemäinen ”kova” valo, esimerkiksi aurinko kirkkaalta taivaalta, tuottaa teräväreunaiset varjot. Hyvä esimerkki usein toivotusta pehmeästä suunnatusta sivuvalosta on hämärän huoneen ikkuna(t), jo(i)sta aurinko ei suoraan paista sisään. Voimakasta valoa alhaaltapäin kannattaa välttää muuten kuin tehokeinona, koska se on luonnossa varsin epätavallinen taivaan ollessa kirkkain valonlähde.

Ymmärtämällä kohteen tarvitseman valon ja yllä selitetyn mallin ympäristön valolle, on helppo jo mielessään simuloida, onko kuvalla onnistumisen mahdollisuus ja löytää nopeasti ympäristöstä paikan, jossa valo on halutun kaltainen. Esimerkiksi pilvisen sään valon voi ”korjata” pehmeäksi ja suunnatuksii käyttämällä vaikkapa puuta varjostamaan kohteen yläpuolta ja toista sivua. Suoraan paistavan auringon taas voi pehmentää läpikuultavalla varjostimella, esimerkiksi vetämällä verhot ikkunan eteen. Josks myös ympäröiviä rakennuksia tai puita voi käyttää osittain peittämään auringon kuvaamalla valon ja varjon rajapinnassa jolloin myös valon ja varjon suhde muuttuu pienemmäksi. Valkoisia seiniä taas voi hyödyntää heijastamaan auringonvaloa pehmeästi kohteen varjon puolelle, jolloin valaistussuhde myös muuttuu. Etäisyyttä seinästä voidaan sitten käyttää tämän suhteen tarkkaan kontrollointiin.

Jos ympäristö ei tarjoa mitään apuja, voidaan hyödyntää keinotekoisia apuvälineitä, kuten vaikkapa täytesalamaa toisena valonlähteenä paikkaamaan varjokohtia, kuten tein esimerkiksi päivän kuvassa. Salamavalot ovat väriltään keskipäivän auringon valon mukaisia, joten niitä voi helposti käyttää tähän tarkoitukseen. Suuria kannettavia heijastimia on myös mahdollista käyttää, mutta tällöinkin melkein mukana pitäisi olla avustaja. Uskoisin myös, että radio-ohjattua ei-kuvausakselille sijoitettua salamaa voisi käyttää pilvisellä säällä muotoilun lisäämiseksi, mutta tämä vaatii salaman värin muuntamista värikalvoilla vastaamaan ympäristön valon väriä, enkä ole sitä vielä kokeillut.

Lopullinen korjailu tehdään sitten jälkikäsittelyvaiheessa. Mikäli käyttää kamerassa esimerkiksi Canonin auto ligting optimizer-asetusta päällä, tekee kameran ohjelma jpeg:iin varjojen tason noston automaattisesti. Kun kuva on otettu tarpeeksi pienellä ISO-herkkyydellä, signaali-kohinasuhteen pitäisi riittää oikein valotetulle kuvalle varjojen nostamiseen kirkkaalla auringonpaisteella otetuille kuville. RAW-kehityksessä saman saa aikaan ”varjot”-työkalulla, joka käytännössä nostaa kuvan matalien taajuuksien aallonpohjia kuvassa tai käyrät-työkalulla, jolloin tummia sävyjä nostetaan globaalisti kuvassa. Ensimmäisen työkalun ongelma on, että liikaa tehtynä väärillä asetuksilla se saa aikaan ”halot” varjojen ympärille ja käyrien käytön mahdollinen ongelma taas on se, että kuvan valoisan puolen kontrasti voi laskea, kun mustan värisiä kirkkaasti valaistun puolen kohtia ei eroteta varjopuolen kirkkaan värisistä kohdista. Parhaan tuloksen saakin lokaalilla editoinnilla, jossa käyrät-työkalun vaikutus rajataan käsin säädetyllä maskilla varjopuoleen.