Katsojan kuvaus

Tyypillinen valkoinen kivitalo Oian pääkadun itäisessä päässä mahdollisti yhdellä askeleella kiipeämisen sen katolle ja röyhkeästi räpsimmekin joitakin auringonlaskumuotokuvia siellä suurimman osan turisteja pakkautuessa länsirinteeseen. Paikan paljasti meille ensin kissa, joka myös nautiskeli olostaan jo viileämmässä ilta-auringossa.

 
Subjektiivinen havainto

Illalla auringonvalo tulee alhaalta pitkän matkaa ilmakehän läpi ja korkeamman taajuuden fotonit siroavat kaasumolekyyleistä eri suuntiin todennäköisemmin, jolloin auringonlaskua ihaileva havaitsija vastaanottaa enemmän jäljelle jääviä matalia valon taajuuksia. Auringon korkeus horisontista muuttuu hiljalleen päivän edetessä ja tästä johtuen se valaisee kohteita maan pinnalla jatkuvasti hieman eri taajuusjakaumalla. Silmiemme kolmenlaisista tappisoluista ne, joilla on voimakkain vaste näille taajuuksille, laukeavat ja signaali tulkitaan myöhemmin aivoissa muun silmien välittämän datan kanssa ja iltataivas vaikuttaa saavan mielessämme punertavan sävyn. Koettu väri on siis subjektiivinen kokemus eikä suoraviivaisesti liity edes fysikaalisiin taajuuksiin, koska aivomme pyrkivät tyypillisesti näkemään värin jonkin havaitun olion ominaisuutena ja korjaavat värillisen valonlähteen aiheuttaman muutoksen kappaleiden sävyissä. Tästä syystä myös ruudulta katseltavat valokuvat eivät pyri suoraviivaiseen vastaavuuteen alkuperäisestä kohteesta heijastuneen valon kanssa vaan valkotasapainolla pyrimme palauttamaan niiden koetun värin huoneolosuhteissa katselua varten.

Toinen esimerkki havaintojemme subjektiivisuudesta (kokemus suhteessa fysikaaliseen ilmiöön, eikä muihin ihmishavaitsijoihin, jotka ovat tässä suhteessa oletettavasti kohtuullisen lähellä toisiaan) on monien kokemuksiemme voimakkuuden logaritminen vaste alkuperäiseen signaaliin. Valokuvauksessa erityisesti kahden pisteen intensiteettien suhde havaitaan suurin piirtein samanlaisena hyppäyksenä koetussa kirkkaudessa riippumatta intensiteetin absoluuttisesta arvosta. Tästä syystä kuvauksessa kameran sensorille pääsevän valon määrää säädetään ”aukkojen” moninkertoina (englanniksi ”stop”) siten, että yksi aukko enemmän valoa tarkoitaa valon määrän kaksinkertaistumista. Samalla tapaa musiikissa oktaavi tarkoittaa äänen taajuuden kaksinkertaistumista ja sama intervalli eri korkeuksilla kuulostaa samalta, vaikka absoluuttinen taajuuksien erotus voi olla eri kertaluokkaa. Subjektiivinen kokemuksemme on hyvin epäluotettava muissakin suhteissa, sillä esimerkiksi silmä adaptoituu erilaisiin valaistuksiin kohtuullisen nopeasti. Auringon laskiessa on helppo kameran valotusmittarista nähdä kuinka valo vähenee asteittain, vaikka havaitsemme kaiken edelleen yhtä kirkkaana. Lisäksi jokainen kuvaaja tietää, että kohteiden kirkkauserot luonnossa ovat usein paljon suurempia kuin silmällä havaitsemme. Koska katselemme kuvia usein pieneltä näytöltä, joka kykenee vain murto-osaan alkuperäisestä kirkkaudesta ja kontrastista, joudumme usein säätämään varjokohtia kuvissa kirkkaammiksi, jotta lopputulos vastaisi alkuperäistä kokemustamme, jossa aivot rakentavat kokonaisen näkymän yksityiskohdista, jotka silmiä liikuttamalla skannaamme. Tästä syystä monien maisemamaalauksien kontrasti on huomattavasti alhaisempi kuin fyysistä tilannetta heijastava valokuva, sillä taiteilija itse asiassa toisintaa omaa subjektiivista kokemustaan eikä kanavoi suoraan aistidataa kankaalle. Monet HDR-kuville tehdyt ”tone mapping”-operaatiot, jotka kuvaavat reaalimaailman suuren dynamiikka-alueen näyttölaitteelle sopivaan kompressoituun muotoon lokaalisti kuvan eri osille, pyrkivät jäljittelemään havaintoamme ja näyttävätkin usein tästä syystä maalauksilta.

Suhteellinen intuitio

Niin ikään äänenvoimakkuus tai kosketuksen voimakkuus koetaan logaritmisesti ja arvelisin, että tämä suhteellinen havainnointitapa on yleisesti ominainen ihmisen ”intuitiolle”, jolla tarkoitan kokonaisuudessaan aivojen toteuttamaa massiivista oppivaa hahmojentunnistusmekanismia, joka lisäksi ylläpitää dynaamista maailman tilaa mielissämme eräänlaisena havaittujen hahmojen ja niiden suhteiden välisenä joukkona. Itse olen muodostanut sivistyneeseen arvaukseen perustuvan käsityksen, että aivojen lyhyellä aikavälillä staattinen hahmontunnistuskoneiston rakenne määrittää ikään kuin ”tyypit” tai ”luokat” havainnoille ja dynaaminen tila sisältää tiedon yksittäisistä olioista, jotka kulloinkin esittävät maailman tilan mielessä. Myös ”staattinen” rakenne oppii ja muuttuu hiljalleen kokemuksen myötä, mistä johtuen ”näemme” opittavat asiat eri tavoin eri kehitysvaiheissa. Uskoakseni intuitio tunnistaa automaattisesti rinnakkain miljoonia erilaisia hahmoja, jotka voivat olla myös hyvin abstrakteja aspekteja. On tärkeää ymmärtää, että kokemuksemme perustuu näille sisäisille hahmoille ja on kullakin hetkellä vain löyhästi liittynyt ympäröivään maailmaan aistidatan kautta. Me ”näemme” värejä ja muotoja, mutta pään ulkopuolisessa maailmassa näitä ei ole sellaisenaan olemassa.

Intuitio sisältää jo syntyessämme staattista rakennetta, joka takaa, että hahmotamme ajan ja avaruuden suurin piirtein samalla tavalla, mutta voimme myös oppia mielivaltaisia abstrakteja hahmoja. Esimerkiksi hahmotamme kuvan ylipäätään kuvana emmekä joukkona erillisiä kuvapisteitä, koska aivomme sisältävät tiedon eri kuvapisteiden suhteellisesta sijainnista toisiinsa ja perustan kuvan visuaaliselle rakenteelle. Vastaavasti kuin musiikin abstraktien rakenteiden tunnistaminen on palkitsevaa, havaitsemme helposti yksinkertaisimpia visuaalisia suhteita kuten symmetrioita, toistoa tai vaikkapa kultaisia leikkauksia ja koemme jopa tyydytystä näistä havaintoa yksinkertaistavista rakenteista, jotka ikään kuin antavat syyn kuvan eri elementtien välisille suhteille. Esimerkiksi toistolla tai jatkuvuudella kuvassa voidaan saada havaitsija näkemään ”rytmi” kuvassa. Tällainen rakenne on helppo havaita kuvassa ja tämän jälkeen näemme yksityiskohdat suhteessa tähän rytmiin emmekä enää irrallisina osina. Rytmi hahmona luo oletusarvon uusille datapisteille ja varsinainen aistidata tulkitaankin nyt suhteessa tähän oletukseen. Uusi data voi rikkoa oletuksen, joka automaattisesti kiinnittää huomiomme keilan. Esimerkiksi päivän kuvassa on muotokuvalle tyypillinen tasaisen kirkas tausta, josta tumma kissa selkeästi nousee esiin poikkeuksena ja vetää huomion. Jos oletusta ei suoraan rikota vaan sillä tehdään maltillisia muunnelmia, voi rytmi toimia eräänlaisena ”merkitysten kantoaaltona”. Esimerkiksi musiikissa rytmin voi ajatella liittävän syklisesti ajallisesti tasavälein tulevia hetkiä yhteen ja luomalla ikään kuin uuden käsitteellisen ulottuvuuden, joka ensinnäkin mahdollistaa moniulotteisempia hahmoja yksiulotteisessa äänessä ja toiseksi helpottaa fraasien tunnistamista.

Intuitio on taiteilijoille tärkeä työväline, sillä tietoinen pohdiskelu ensinnäkin vaatii intuition pohjalle, jotta prosessi etenisi juohevasti, mutta pääosin siksi, että kielellinen järkeily on vain liian hidasta. Tietoinen ajatus voi olla siemen, jonka ympärille teos luodaan, mutta esimerkiksi mutkikas asettelu, jossa olioiden välillä voi olla lukemattomia suhteita, vaatii intuition massiivista rinnakkaisuutta. Tai jos kirjailija haluaa luoda uskottavan hahmon, on parempi yrittää kuvitella sellainen kokonaisuutena kuin loogisesti miettiä, mitä tämä seuraavaksi sanoisi jostain abstrakteista luonteenpiirteistä johtaen. Intuitio kehittyy vain pitkäaikaisella toistolla ja kokeilulla, kun aivojen oppimismekanismille annetaan tarpeeksi syötettä. Tästä juontuukin sanonta, että minkä tahansa taidon kunnollinen oppiminen vie 10000 tuntia harjoittelua. Tätä intuition osaamista on yhtä mahdotonta muuttaa kulttuurin tason tiedostetuksi algoritmiksi kuin shakkimestarin on aukottomasti selittää, kuinka pelaa niin hyvin. Valokuvauksessa olen huomannut tämän esimerkiksi sitä kautta, että kuvien elementtien asettelu ja kuvan rajaus paranee automaattisesti, kun vaan ottaa tuhansia ja tuhansia kuvia ja pyrkii aktiivisesti parantamaan lopputulosta kokeilemalla. Samalla tavalla jälkikäsittelykokemuksella alkaa hiljalleen huomaamaan suoraan kuvasta, mitä operaatioita sille pitäisi tehdä lopputuloksen parantamiseksi. Intuition korostaminen sopii mielestäni erityisesti kuvataiteisiin, koska kuvat tulkitaan intuitiivisemmin kuin esimerkiksi kirjoitettu teksti.

Niin ikään vaikuttaa siltä, että luonnostaan laitamme aistihavainnot perustaltaan neliulotteiseen muottiin, sillä ensinnäkin havaitsemme helposti myös kaksiulotteisen kuvan kolmiulotteisena tilana ja lisäksi näemme muuttumattomassa kuvassa ajallisia motiiveja kuten liikkeen suunnan, henkilön aikeet jne. Esimerkiksi tyypillinen ohje valokuvauksessa on jättää enemmän tilaa vaikkapa vauhdissa olevan eläimen kulkusuuntaan, jotta voimme kuvitella liikkeen jatkuvan luonnollisesti eikä ylimääräisiä jännitteitä synny toteutumattomien oletusten muodossa.

Neliulotteisten aistihahmojen lisäksi voimme tunnistaa täysin abstrakteja hahmoja ja tulkita nämä hahmot uudelleen ajasta ja tilasta riippumattomien hahmotusten kautta ja assosioida niitä eri ”sovellusalueiden” välillä. Tietyn asian ymmärtäminen tarkoittaa oleellisesti laajoja ko. asiaan liittyvien hahmotusten kytkeytymistä muiden sovellusalueiden hahmotuksiin. Ymmärrystä siis voi olla eri asteista ja ymmärrys voi tapahtua joko intuition tasolla tai ”kulttuurin ohjelmien” tasolla. Mitä paremmin katselija vaikkapa tuntee kuvan viittaaman kulttuurin, sitä paremmin hän voi ymmärtää kuvan viestin suhteessa tähän kulttuurin kirjaston taustaan. Esimerkiksi kissan kuva voi assosioitua ”hoivaamisen” alueeseen ja tietäisimme vaikkapa, että kissaa pitää ruokkia säännöllisin väliajoin. Kun keräämme tällaista tietoa, joka liittyy kissoihin, sanomme ymmärtävämme kissoja asteittain paremmin. Tieteellisten teorioiden kohdalla taas emme hae mittausdatan lisäksi pelkästään oikeaa ymmärrystä, vaan lisävaatimuksena haluamme myös ymmärtää itse ymmärryksemme luonteen ja esimerkiksi näin olla tietoisia teorian soveltuvuusalueen rajoista tai vaikkapa väitteen luotettavuudesta. Ymmärryksellä ei siis ole olemassa ”perimmäistä tasoa”, koska se on suhteessa muihin tulkintakehyksiin ja ymmärrystä voidaan aina kehittää monisyisemmäksi ja -ulotteiseksi. Lisäksi ymmärrystä ei kannata ajatella jonkin ”olion ominaisuutena itsessään”, joka selviää vain oliota tarkastelemalla, vaan se on luokkien välinen: kuvan samanlainen tulkinta vaatii jollain tasolla samanlaisen havaitsijoiden taustan. Jos yhteinen tausta on riittävä, ikään kuin havaitsijoiden tuntemien hahmojen koordinaatistot pystyvät ”virittämään saman avaruuden”, voi teos rakentaa sillan erilaisten näkökulmien välille ja toimia kommunikaation välineenä.

Kuvasta tunnistetut tai assosiaation kautta mieleen nousseet hahmot voivat myös johtaa tunteiden kokemiseen, joka on hyvin keskeinen aspekti taiteesta puhuttaessa. Tämän huomaa esimerkiksi siinä, että elokuvat on videovuokraamoissa käytännössä ylimmällä tasolla kategorisoitu niiden aikaansaamien tunteiden perusteella kuten kauhu, jännitys, draama, komedia ja romanttinen. Tunteet toimivat ihmisen toiminnassa kuin relevanssisuodin: jos kokemukseen liittyy voimakas tunnelataus, muistetaan se vaivattomasti läpi elämän: siihen liittyy jokin tärkeä merkitys. Toisaalta tunteita herättämätön asiasisältö on käytännössä yhdentekevää ja jopa nörtin pitää olla utelias tai rakastaa omaa kiinnostuksenkohdettaan. Taiteita ja erityisesti kuvausta ajatellen tämä tunne ei välttämättä liity suoraan esittävän taiteen kohteeseen vaan voi esimerkiksi olla yksinkertaisesti ”wow”-tunteen (kenties jonkinlainen soppa yllätystä, uteliaisuutta, ihailua ja samaistumisenhalua) luominen, kun katsoja ei ymmärrä heti kuinka kuva on muodostettu tai vaikkapa luontokuva tallentaa erikoisen tilanteen.

Tietoisuuden keila

Niin ikään omiin pohdiskeluihini perustuen ymmärrän ”tietoisuuden keilan” eräänlaisena fokuksena, jolla voimme ottaa tietyt hahmot ikään kuin työmuistiin ”käsittelyyn” ja vuorovaikuttamaan keskenään. Tämä työmuisti toimii eräänlaisena ympäröivän fyysisen ”työtilan” laajennuksena, joka on irrotettu fyysisistä rajoitteista eikä sen muokkaaminen myöskään vaadi fyysisten lihasten ohjailua vaan voi tapahtua suoraan aivoissa. Tämän ”keilan” liike on yhdistelmä opittua ja satunnaista tiedostamatonta assosiaatiota sekä kulttuurin ajatusohjelmien tietoisesti valitsemia. Valokuvauksessa on usein tarpeen liioitella, jotta kuvan haluttu huomion keskipiste tulisi selvästi esille. Kun näemme reaalimaailmassa jonkun kiinnostavan, pienenkin, yksityiskohdan, kiinnittyy huomiomme siihen ja saatamme ajattelematta ottaa samalta paikalta kuvan tästä. Kuvaa myöhemmin tarkastellessa huomaamme kuitenkin tuon yksityiskohdan katoavan taustaan, josta emme olleet tietoisia kuvaushetkelle keskittyessämme. Jotta kuva aikaansaisi saman keskittymisen kuin alkuperäisessä tilanteessa oli, täytyy kohteesta esimerkiksi rajata tarpeeksi suuri, jotta se täyttää tarpeeksi kuva-alaa tai johdatella katselija haluttuun pisteeseen tämän tiedostamatta. Usein katselija kiinnittää huomionsa valikoivasti vain kuvan avainkohtiin ja vähemmän kiinnostavien yksityiskohtien huomaaminen vaatii tietoista ponnistelua. Tästä syystä katseen ohjailu visuaalisilla keinoilla on tärkeää. Tähän voidaan käyttää esimerkiksi kontrastin ja kirkkauden lisäämistä avainkohdissa, epäolennaisten kohtien tummentamista tai pehmentämistä, tärkeiden kohtien asettelua, rajausta, kuvan reunojen ”sulkemista” niin että katse pysyy kuvan sisällä, luonnollisilla kehyksillä tai katseen ohjailua haluttuun pisteeseen vievillä visuaalisilla vihjeillä kuten perspektiivin mukaiset suorat, kuvassa olevien henkilöiden katse, liike ja kuvan yleinen visuaalinen rakenne jne.

Jos yrittää lähestyä valokuvausta kuten taidemaalausta ja suunnitella kuvan pitkälle mielessään etukäteen, saa nopeasti huomata, että mielikuvitus käyttää paljon oikoteitä ja joidenkin ideoiden konkretisoinnin yrittäminen paljastaa paholaisen yksityiskohdissa: mielessä ”nähty” kuvakulma ja perspektiivi saattaa olla mahdoton reaalimaailmassa mielen jo tehdessä oman photoshoppauksen kuvalle. Muistaakseni sille oli jotain tieteellistä näyttöäkin, että ihmiset tunnistavat kasvot nopeammin pilakuvista kuin valokuvista, koska pilakuva voimistaa henkilön tunnistettavia erityispiirteitä, jotka korostuvat havainnoissa. Valokuvaus poikkeaakin muista kuvataiteen aloista siinä, että reaalimaailman rajoitteet ja syöte korostuvat: Toisaalta valokuvalla ei voi yhtä suoraviivaisesti esittää subjektiivisia kokemuksiamme, mutta toisaalta se avaa objektiivisen elementin kuvaan, jonka tuottamisessa on käytetty mitattua valoa, jota ei ole tulkittu kertaalleen taiteilijan toimesta.

Kulttuurin ohjelmat

Olen jo pitkään ajatellut, että jos intuition hahmontunnistus on se perusmekanismi, jolla ensinnä jäsennämme kuvan visuaalisen rakenteen, kuvan merkityssisältö voi laukaista korkeamman tason tiedostettuja ”kulttuurin ohjelmia” mielessämme. Ihmisen perimä rakentaa lapsen aivoihin aluksi tarpeeksi ”koukkuja”, joilla voimme alkaa liittää symboleja hahmoihin ja ”perusohjelmat”, jotka ovat sillä tavalla universaaleja, että voimme omaksua kieliä ja pyörittää tietoisesti kielen välittämiä ohjelmia ikään kuin intuition savimaahan olisi muovailtu kanavia yms. koneita, jotka kuljettavat ajatusta kielen tavoin lineaarisesti ajassa. Nämä kulttuurin ohjelmat toimivat ikään kuin eri tasolla kuin intuitio ja tätä voisi verrata esimerkiksi virtuaalikoneeseen, joka pyörii intuition ”alustalla”. Nämä tasot ovat vuorovaikutuksessa, sillä kielelliset ajatukset voivat luoda intuitiivisia mielikuvia ja mielikuvat voivat synnyttää käsitteellisiä ajatuksia.

Siinä missä intuitio voi hetkessä yhdistää lukemattomia piirteitä kokonaisuudeksi, kulttuurin ohjelmien syöte ja tuloste toimivat pienemmällä kaistanleveydellä, mutta mahdollistavat käsitteiden täsmällisyyden ja tarkat viittaukset. Intuition tasolla voimakas kuvan kokemus syntyykin lukuisista rinnakkaisista yksityiskohdista, jotka kaikki rakentavat konsistentisti saman korkean tason merkityksen suuntaan kuvaa: arpi vaatemallin naamassa voi viedä huomion kokonaan kuvan alkuperäiseltä tarkoitukselta. Tietoiset ajatukset ja päätökset taas tapahtuvat hahmotuksen korkeimmilla tasoilla, jossa hahmotamme maailman tilan konsistentisti yhdestä näkökulmasta kerrallaan, jotta myös toimintamme olisi konsistenttia. Vaikka ihmisellä on luontainen tarve näille ”yksinkertaisille tarinoille”, reaalimaailmassa ei sellaisia ole olemassa, vaan kuvaajan täytyy aktiivisesti pyrkiä yksinkertaistamaan rajaamalla kaiken epäoleellisen ulos kuvasta.

Subjektiivisen ja objektiivisen suhde

Vaikka ymmärrys on suhteellista tulkintakehyksiin, ei tästä seuraa jaetun todellisuuden hylkäämistä. Kameran kenno todellakin mittaa jotain meistä riippumatonta ja dokumentoi ympäristöstämme jotain objektiivista. Ajattelen tätä yksinkertaistetusti jotenkin vertauksen kautta niin, että kunkin ihmishavaitsijan intuition tunnistamia hahmoja voi ajatella eräänlaisena koordinaatistona, jossa jokaisen hahmon (tai kulttuurin tasolla nimetty käsite) voi tavallaan ajatella muodostavan oman ulottuvuutensa. Dynaamisen tilamme oliot (, joihin aistidata vaikuttaa) ovat sitten eräänlaisia koordinaatteja tässä subjektiivisessa koordinaatistossa. Näin ollen eri havaitsijoilla voi olla omat koordinaattinsa samalle kohteelle, mutta reaalimaailmassa on kuitenkin jokin ilmiö, jonka esityksiä nämä koordinaatit ovat havaitsijoille. Tietyt koordinaatistot voivat sitten ”virittää koko avaruuden”, jolloin voidaan ajatella tämän näkökulman olevan riittävä kaiken mahdollisen mittausdatan esittämiseen, muiden havaitsijoiden tukimiseen ja ennusteiden laatimiseen. Oleellista on kuitenkin huomata, että kaikkea ei voi ikinä ”ymmärtää”, varsinkaan jos havaitsija on osa havaittavaa kokonaisuutta. Ymmärryksestä on lisäksi tärkeä ymmärtää, että mikään koordinaatisto ei ole metafyysisessä erityisasemassa ja on kategorisesti väärin ajatella, että ilmiöllä ”itsellään” olisi koordinaatti ilman koordinaatistoa: ihminen ei ole niin keskeinen maailmassa.

Tämä kirjoitus kynsi syvissä filosofisissa vesissä, mutta koska kuvia tehdään toisten ihmisten katsottavaksi, on tärkeää luoda kuva myös havaitsijasta itsestään, jotta voisimme myös tästä kuvakulmasta ymmärtää kuvia.