Sinun tunteesi eivät ole sinun

Sinun tunteesi eivät ole sinua varten (paremminkin päinvastoin), vaikka ovatkin osa sinua. Yksilö ja tyypillisesti tämän identiteetti ovat sitoutuneet tietoisiin, pitkälti kulttuurin tason prosesseihin, kokemushistoriaan ja näiden tulkintoihin: päätöksenteon ja lihasliikkeiden kontrollin mekanismien korkeimpiin tasoihin, jotka syötteenään ottavat huomioon ihmisen sumeasti kokonaisuutena, mukaan lukien tunteet. Nämä prosessit ovat myös mielikuvituksen omaavia, tavoitteellisia ja suunnitelmallisia. Voisi ajatella, että ensinnä älykäs analyyttisen tason toimintalogiikka, joka mahdollistaa välittömästä kokemuksesta irrotetun esiasteisen käsitteellisen prosessoinnin ja modularisoi/virtualisoi kokemusmaailmaa sekä siitä kehittyneempi universaali versio: kulttuuri eli ulkoa kielellä ladattavat ohjelmat (vrt. erityislaitteet vs. ohjelmoitava tietokone), jotka voivat kehittyä irrallaan yksilöiden toiminnasta ja geenien evoluutiosta, ovat olleet niin merkittävä etu säilymisessä, että jopa kokemuksellisen intuitiivisen tason ohjaus on jäänyt vain yhdeksi rajapinnaksi tietoiselle päätöksenteolle: vaistoiksi ja tunteiksi. Tunteet ja synnynnäinen temperamentti ovat toki merkittävä osa minuutta ja identiteettiä (tarkoitan näillä termeillä: todellinen itse vs. tietoisuuden käyttämä omakuva), mutta kokemusten historialla on myös tärkeä rooli. Esimerkiksi siinä perinteessä, johon kristinuskokin kuuluu, sisältyy aliohjelmana idea ”vapaan tahdon” käsitteestä, jolla ei niinkään tarkoiteta toiminnan riippumattomuutta luonnonlaeista kuin tietoisuuden kykyä valita toisin kuin vaistot ohjaavat.

Evoluutiossa taas geneettinen materiaali, joka ilmenee fenotyypin toiminnassa tunnekokemuksina, on edesauttanut näiden yksittäisten geenien säilymistä populaation tasolla ja yksilön tietoisuus on vain kuin ”sivuvaikutus” fenotyypin ominaisuutena tässä informaatiossa, joka säilyy sukupolvelta toiselle. Yksilö säilyy enemmän kulttuurin kautta kuin geneettisen evoluution. Nimittäin vaikka yksilö identifioituisi jostain syystä voimakkaasti omaan geenien kombinaatioonsa, jotka yhdessä muodostavat esimerkiksi temperamentin, kun tarkastellaan yksilöä ja tämän lisääntymiseen liittyviä vaistoja, on yksilön toiminnalla keskimäärin hyvin vähän hallittua vaikutusta erilaisten geeniyhdistelmien frekvenssiin vaikkapa tuhannen vuoden aikajänteellä (ellei sitten puhuta kloonaamisesta teknologian avulla tai muusta ”rodunjalostuksesta”). Tilastollisesti yksittäinen geeni saattaa aiheuttaa oman säilymisensä populaatiossa, mutta se sekoittuu aina uudenlaisiin yhdistelmiin ja samoja yksittäisiä geenejä on monilla yksilöillä ellei kyseessä ole jokin poikkeuksellinen mutaatio.

Voidaan siis perustellusti sanoa, että ihminen haluaa yleisesti ottaen lisääntyä tunnepohjaisista (tai ideologisista) syistä, joille voi rakentua erilaisia todellisuuden tilaan pohjaavia rationalisointeja, mutta harvoin maailmaan sidottua identiteettiä, joka rakentuisi tulevaisuuden populaation geeniyhdistelmien yleisyydelle. Identiteetti siis näiltä osin, todennäköisesti varsin jäsentymättömästi ja pikälti tiedostamatta, perustuu tunteille ja kokemushistoriasta kumpuaville hahmoille (sekä mahdollisesti kulttuurin tason ideologialle) ja kysyttäessä motivaatioista tyypillinen ihminen voisi vastata esimerkiksi ”tällainen minä olen”, ”näin minä koen” tms. eivätkä omat päätökset rakennu oikeastaan millään tavoin edes huterille uskomuksille todellisuudesta. Kulttuurin ohjelmien varaan rakentuvan identiteetin kohdalla tilanne on hieman erilainen, koska on jotenkin uskottavampaa, että identiteetti voisi rakentua yksittäisten ajatusten ympärille kuin yksittäisten geenien. Jotkin uudet ideat voivat myös menestyä ja levitä nopeasti ja laajalle populaatiossa sekä kulttuurisia ideoita voi kuljettaa opettamalla kokonaisina sukupolvelta toiselle.

Tunteet ovat myös sokeita: niillä ei ole mitään ”tarkoitusta” niin yksilön kuin populaationkaan tasolla, vaan ne ovat tiettyjen olosuhteiden laukaisemia kokemuksia, jotka vaikuttavat toimintaan. Tietoisuus tekee synteesin ja päätöksen kokemuksen ja ajattelun pohjalta, ei suoraan todellisuuden pohjalta. Toimintaamme vaikuttaa esimerkiksi hoivaamisvietti, joka on kehittynyt evoluutiossa, mutta tämä tarve voi yksilölle tyydyttyä riippumatta todellisesta vaikutuksesta evoluutiossa. Tunteissa on usein myös yhteisöllinen puoli: tunteita ei aina esitetä vain omalle tietoisuudelle, vaan ne pitävät yllä myös ryhmädynamiikkaa.

Henkilökohtainen suvunjatkaminen on yksilötasolla siis pitkälti tunne- ja tapa-asia, vaikkakin voimakas sellainen, koska tunnemaailmamme on kehittynyt evoluutiossa tyypillisten elinkaaritapahtumien kanssa yhteensopivaksi ja tässä mielessä voisi sanoa, että ihmiselämän kokemus täyteläistyy monelle vain perheen ja lasten kautta. Kuitenkaan, vaikka ei puhuttaisi mistään metafyysisestä tarkoituksesta, objektiivisesta näkökulmasta yksilön lisääntymisellä ei ole kauaskantoisia hallittuja vaikutuksia, mikä rajoittaa niiden potentiaalisten todellisuutta koskevien syiden joukkoa, jotka voivat liittyä lisääntymiseen.

Lisäksi uskon, että mikäli ihmiskunta selviää ja kehitys jatkuu pitkällä aikavälillä tasaisesti, ihmisten korvautuminen koneilla evoluutiossa on lähes vääjäämätön seuraus jossain vaiheessa tulevaisuutta. Kulttuuri kehittyy kertaluokkia nopeammin kuin geneettinen evoluutio ja biologinen olemuksemme jää vain jossain vaiheessa vanhanaikaiseksi ja kilpailu ajaa koneiden käyttöön. Pitkään ajattelin, että tätä kehitystä vastaan pitäisi jotenkin toimia aktiivisesti, mutta viime aikoina olen tullut siihen tulokseen, ettei tämäkään johda mihinkään, joten parempi vain laajentaa omaa moraalista piiriä, yrittää elää omien tunteiden kanssa optimistisesti nykyhetkessä ja jättää parempi maailma tekoälyille.

(WarGames (5/11) Movie CLIP – A Lesson in Futility (1983) HD)