Olioajattelua

Kokosin alle kolme lyhyttä toisiinsa löyhästi liittyvää viimeaikaista filosofista kirjoitusta yhdeksi blogi-artikkeliksi. Kukin on yhdeltä istumalta kirjoitettu, joten teksteinä nämä eivät ole hiottuja, mutta edustavat samaa pitkäaikaisten pohdiskelujen jatkumoa kuin aiemmatkin postaukset täällä ja julkaisen ajatuksia laajemmalle yleisölle, jonka joukosta joku voi olla kiinnostunut.

Ajatus kielen päällä

(alunperin Facebookissa omalla seinällä 16.1.2019)

Täsmällisellä kielellä viitataan yleensä sellaisten käsitteiden käyttöön, jotka voi määritellä analyyttisesti osana jotain suljettua ja yksinkertaista peliä. Tyypillisesti tällöin haetaan modulaarisuutta ja tehdään yksinkertaistavia abstraktioita, jotta voidaan rakentaa näiden päällä pitkälle meneviä päättelyketjuja. Vaikkapa logiikka on hyvä esimerkki kuinka voidaan palastella maailmaa niin, että lauseiden viitausten kohteet voidaan unohtaa ja päättely voidaan kuljettaa yleisesti siten, että se pätee kaikissa tilanteissa, joissa voidaan erottaa tietynlainen rakenne käsitteiden välillä. Tällä tavalla täsmälliset ilmaukset voidaan siis rakennuspalikoina yhdistää helposti suurempiin kokonaisuuksiin tai niitä voidaan arvioida yleisemmillä työkaluilla. Etu on samansuuntainen kuin siinä, että on hyödyllistä, että erilaiset sähkölaitteet käyvät samanlaiseen pistorasiaan. Tällaiset käsitteet kumuloivat kulttuurin artefakteja ja saavat verkottumishyötyjä. Lisäksi voidaan olla varmoja, että merkitys on välittynyt oikein kommunikaatiossa, eräänlainen ”digitaalisuus”, joka mahdollistaa rajattoman monimutkaisten kokonaisuuksien yhdistelyn, kun merkitys ei muutu matkalla sumeasti.

Abstraktion kääntöpuolena kuitenkin menetetään tarkkuutta sotkuisen maailman kuvauksessa: lego-palikoista ei pysty rakentamaan palloa. Käsitteellisesti täsmällinen ilmaisu ei välttämättä ole tehokkain tapa kommunikoida tilanteessa. Joskus tarkoituksella sumea runo tai aforismi, joka ei sano mitään yksikäsitteisesti, voi likimääräisesti istua useampaan tilanteeseen, joita kohtaamme ja paljastaa niistä piirteen, jolle ei ole selkeää modulaarista semantiikkaa. Tällöin runon epätäsmällinen kieli (ylläolevassa merkityksessä) voi silti olla tarkin ja tehokkain tapa ilmaista asia. Arkitodellisuutta koskevat ajatuksemme on tuomittu aina heuristiikoiksi joka tapauksessa ja täsmällinen ajatus voi olla kuin kulmikas palikka, joka vaatii kulmikkaan reiän.. täsmällinen toimintaohje johtaa Lemmings-pelin sopulin marssiin jyrkänteeltä alas maailmassa, joka vaatii joustavaa reagointia. Töksähtävä mustavalkoinen kysymys lomakkeessa, jossa annetaan kaksi vaihtoehtoa, vaikka ainoa järkevä vastaus olisi unohtaa kysymys.

Runojen kieli taas usein puhuttelee intuitiota, joka hahmottaa asioita juuri epämääräisinä summautuvina heuristiikkoina. Runon vertaus voi toimia siltana intuition alueiden välillä ja lisätä sovellettavaa ymmärrystä enemmän kuin irralliset faktat, jotka eivät pysty esittämään yhteyttä täsmällisesti. Intuition hahmot pyrkivät ottamaan asioita haltuun ylhäältä päin kuin likinäköisen sumea yleiskuva asiasta. Tässä kuvassa täsmällinen ajatus on kuin valokuvauksessa ison aukon muodostama lyhyt syväterävyysalue, joka erottaa terävän kohteen intuition usvaisen taustan päällä: pieni osa kokonaisuutta on tarkemmin kuvattu, mutta on vaikea sanoa, kuinka se liittyy kokonaisuuteen. Tai sitten voimme keskittyä usvaan, jonka avulla voimme hapuilla kokonaisuutta ilman tarttumapintaa. Jos kaikki olisi tarkkaa, kokonaisuus olisi rajalliselle hahmotuksellemme vain sekavaa hälyä. Samalla tavalla esimerkiksi isossa organisaatiossa ylimmän johdon ei kannata yrittää pitää kaikkia yksityiskohtia hallinnassa vaan vetää sumeita yleislinjoja, jotka tarkentuvat organisaatiossa alaspäin kulkiessa. Voisiko maalailevaa runoilijaa ajatella tällaisena päävirtausten kirjaajana, jonka vaikutus yleisöön voi edetä kuin lempeä aalto, jonka hidasta muutosta ei melkein huomaa paikallaan ollessa, mutta silti siitä voi siirtyä suuri energia kaikkien projisoidessa sanoja hieman eri tavalla omaan merkityskantaansa.

Tietenkin suurin osa ilmauksista on analyyttisten kytkentöjen, intuitiivisen hahmotuksen ja todellisuuden ilmiöihin viittauksien yhdistelmiä. Esimerkiksi go-sananlasku ”Älä pelaa vaikutusvallan lähelle” sisältää intuitiivisesti, kokemuksen kautta ymmärrettävän sumean käsitteen ”vaikutusvalta”, mutta jos se otetaan annettuna, niin lopun sisällön pystyisi määrittelemään melko tarkasti, kuten mitä tarkoittaa ”pelata lähelle” tai ”älä”, jotka ovat myös sovellettavissa muihin peleihin: pelin käsite itsessään on siis kirjon analyyttisessä päässä: merkki siitä, että se on ihmisen keksimä. Kukaan ei kuitenkaan varmasti kiellä sumean käsitteen ”vaikutusvalta” hyödyllisyyttä kommunikoinnissa, vaikka sitä ei ole käytännöllistä lähteä täsmällisesti määrittelemään kielellä. Maalailevat sanat eivät myöskään anna yhtä helposti valheellista sulkeuman tunnetta meta-tasolla kuten rajoittuneita käsitepelejä muodostavat sanat, jotka voivat estää näkemästä kehyksen ulkopuolelle. Toinen intuition vahvuus on suuruusluokkien taju, joka karsii täysin älyttömät ajatukset karkeasti heti pois. Totuusarvo tai täsmällisyys ovat liian pelkistettyjä mittoja ajatuksen syvyydelle ja hyödyllisyydelle. Ideologiatkin lopulta arvioidaan sillä, kuinka ne toimivat osana muuttuvaa ympäristöä.

 

Järjestyksen aaveet materian huoneissa

(alunperin Facebookissa omalla seinällä 19.1.2019)

Modulaarisuus on erilaisissa systeemeissä, ihmisen ajattelu mukaanlukien piirre, joka tarkoittaa, että systeemin on jakautunut selkeästi erottuviin osiin, joita erottavat rajapinnat. Nämä rajapinnat piilottavat toisella puolella olevan toteutuksen ja vähentävät riippuvuuksia eri osien välillä. Esimerkiksi evoluutiossa ihmiselle on kehittynyt erilaisia elimiä emmekä ole vain rakenteetonta elollista mönjää tai DNA on jakaantunut kromosomeihin jne. Olio-ohjelmoinnissa taas data kääritään olioiden tilaksi, jota rajapinta suojaa suoralta käytöltä.

Modulaarisuuden etu on, että kun systeemiä käytetään muuttuvissa ympäristöissä, osien toteutusta on helpompi muuttaa itsenäisesti. Osien rajattu design-avaruus on pienempi ja evoluution on nopeampi löytää rinnakkain ratkaisuja osille tai ihmisen kaltaisen älyn suunnitellessa moduulin ongelma mahtuu tietoisuuden keilaan, jossa eri hahmotukset kohtaavat. Ulkopuolinen systeemi näyttäytyy paikalliselle ongelmalle pelkistetysti vain rajapinnan läpi näkyvänä Platonin luolan ”varjokuvana” ja ihminen rakentaa suurempia systeemejä liikuttamalla huomiota osaongelmasta toiseen ja kuljettamalla uusia spesifikaatioita rajapinnan kautta ongelman osasta toiseen aspekteina (Hahmotuksesta tällaiset osat eivät välttämättä ole fyysisiä, vaan voidaan esimerkiksi siirtyä kokonaisnäkymästä osaan tai aspektista toiseen. Ajattelu on siis eräänlaista kuljeskelua mielen ”huoneissa”, jotka voivat olle myös abstrakteja – tämä kyky on todennäköisesti evoluutiossa syntynyt ihan konkreettisen ”1. persoonan karttanäkymän” päälle eli aivot ovat oppineet, kuinka yhdestä aistikokemuksesta/paikasta päästään toiseen ympäristössä.).

Ohjelmoinnissa se, että rajapinnalle voi olla (rajattomasti) erilaisia toteutuksia, on symmetristä sille, että datatyypeille on loputtomasti erilaisia käyttötapoja/projektioita. Kun rajapintojen sijasta kiinnitetään datatyypit ja systeemi voi monoliittisesti hyödyntää kaiken informaation, ei toiminnallisuuden laajentamiselle ahneesti ole esteitä. Laajennettavuus ja muuntautumiskyky näyttävätkin muodostavan jonkinlaiset ääripäät ja ovat jännitteessä keskenään – hieman samalla tavalla kuin abstraktit käsitteet ja massiivinen, sotkuinen intuitio.

Tyyppien ylipäätään voi ajatella kirjaavan ja ylläpitävän oletuksia, jotka pätevät ohjelmalle staattisesti riippumatta sen suorituksenaikaisesta tilasta. Toisin sanoen rajoittamalla keinoja, joita voidaan käyttää systeemin toteutuksessa, voidaan ylläpitää (globaaleja) invariantteja, jotka sitten voivat toisaalta myös helpottaa toteutusta muissa kohdissa, kun järjestelmän tarkoitus on kuitenkin jonkinlainen säännönmukainen reagointi ympäristöön. Esimerkiksi järjestysalgoritmissa invarianttina saattaa olla, että listan alkupää on jo järjestetty, jolloin kun sinne lisätään uusi suurempi alkio, voidaan se lisätä vain listan loppuun ilman kaikkien alkioiden läpikäyntiä. Tämä on mahdollista, koska algoritmi teki aiemmin rajoitetusti käsittelyjä niin, että invariantti säilyy voimassa. Tällainen aineeton ominaisuus ohjelmalla, joka seuraa sen globaalista rakenteesta, ei käy ilmi paikallisesti järjestelmän fyysisistä tapahtumista: tapahtuman merkitys kokonaisuudelle on hallittu vain hallitussa rakenteessa. Vastaavasti vaikka yhteiskunnassa poliisi rajoittaa sitä, mitä kansalaiset voivat tehdä, mutta juuri tästä syystä voidaan tehdä paljon enemmän, kun voi olettaa, että toimintaympäristö on turvattu.

Arkkitehtuurilla viitataan usein järjestelmän pysyvän rakenteen ja periaatteiden muodostamaan rankaan, josta voidaan laajentaa konkreettisia toteutuksia. Hyvä arkkitehtuuri on kuin go-pelissä hyvä muoto: jotain joka ilmenee usein osana toimivissa ratkaisuissa erilaisissa (peli)tilanteissa.

 

Fokus horisontissa

(alunperin Facebookissa omalla seinällä 17.4.2019)

Kosmisessa mittakaavassa ihmiskunta ilmiönä, saati yksilöt, ovat häviävän pieniä yksityiskohtia, joten arkiset ongelmat vaikuttavat merkityksettömiltä, kun niitä vertaa maailmankaikkeuteen. Kokonaisuuden kannalta ne ovatkin pitkälle satunnaista kohinaa, mutta järkevämpi lähtökohta on ihmisen elämysmaailman konteksti, jossa ne eivät enää ole yhdentekeviä, vaan merkitys kytkeytyy jokapäiväiseen todellisuuteen. Protagoraalta on tiedettävästi peräisin lainaus ’ihminen on kaiken mitta’, joka kiteyttää ajatuksen, että lähdemme liikkeelle yksilön kokemusten perspektiivistä.

Uskon, että ihmisen ajattelu on lähtöisin konkreettisesta tilan, ajan ja vaihtoehtojen/informaation hahmotuksesta, kehittyen lopulta käsitteelliseksi logiikan palapeliksi, jossa edelliset ulottuvuudet ovat abstrahoituneet logiikaksi ja fyysiset paikat intuition mallin näkökulmiksi, selkeästi erottuvien muotojen suodattuessa kielipeleiksi. Osittain tästä syystä erilaiset tilalliset vertaukset antavat antoisan näkökulman ihmisen ajatteluun:

• • • havaintojen subjektiivisuus konkretisoituu tilassa kolmiulotteiseksi perspektiiviksi, joka riippuu kunkin havainnoijan paikasta,
    • ajatus on yleistys tilanteesta/tapahtumasta,
    • ajatukset instantioituvat näkökulmien staattisissa kehikoissa, jotka taas ovat abstrakteja versioita tietyn ympäristön pysyvistä piirteistä ja
    • toisiinsa liittyvät kehikot assosioituvat keskenään kuin fyysisesti vierekkäiset ympäristöt ja niin edespäin.

Merkitykset syntyvät tarkasteltavan tapahtuman/ajatuksen projektioista muihin kehyksiin/näkökulmiin/ympäristöihin. Esimerkiksi kuullessani Notre-Damen palosta (yksittäinen tapahtuma/ajatus pitkäkestoisempien rakennusten ja tulipalojen kehyksissä/kannoissa), saatan kysyä oliko palolla ihmisuhreja tai vaikkapa alkaa pohdiskella historiallisten rakennusten merkitystä kulttuurissa laajemmin alkuperäiselle tapahtumalle ”vierekkäisissä” kehyksissä ja tällä tavalla lyhyen uutislauseen virittämä ajatus kasvaa moniulotteiseksi merkitysten puuksi mieleni mallia seuraillen. Tarkoitukset taas usein ovat esimerkiksi tekojen ja tapahtumien toivottuja merkityksiä tulevaisuuden ympäristöön. Ymmärrys voidaan yleisesti nähdä kykynä projisoida tapahtumia näkökulmasta toiseen.

Aiemmin käsittelimme oliosuunnittelun periaatetta jakaa ympäristöjä rajapinnoilla erottuviin osiin, jotta näitä voitaisiin tarkastella mahdollisimman itsenäisesti ja skaalata ajattelua. Ihmisen tietoisuus mahdollistaa massiivisen prosessoinnin fokusoinnin yhteen ajatukseen kerrallaan, jolloin ”osaongelman ratkaisu” voidaan hakea koko hahmotuksen vuorovaikutuksesta rajallisen ongelman kanssa ja rakentaa suurempia ratkaisuja yhdistelemällä pienempiä paloja. Tietoisuus suhteuttaa havainnon objektin laajasti muuhun oppimaamme: Jos näen omenan edessäni keskittyen siihen, näen samalla kypsyyden väristä, tiedän, että se on metrin päässä itsestäni ja samalla tiedän oman sijaintini suhteessa muihin paikkoihin ja itse asiassa hahmotan vielä itseni ja omenan välisen suhteen suhteen muihin tilallisiin suhteisiin, suhteutan metrin erilaisiin etäisyyksiin jne. Samalla tietoisuudestani katoaa kaikki, joka ei kuulu tähän havaintoon ja saatan olla huomaamatta merkittäviäkin asioita ympärilläni. Tämä valtava verkosto välittömiä merkityksiä omenan havainnolle uskoakseni synnyttää tietoisuuden kokemuksen, kun yhtäaikaisesti hahmotan sen suhteessa vähän kaikkeen, mitä olen kokenut. Omenan ”kuvapikselit” näkökentässä eivät tietenkään itsessään voi aiheuttaa mitään kokemusta omenasta: ne ovat vain irrallisia bittejä informaatiota, kunnes näiden bittien merkitys suhteutuu kokemaani – koordinaatteja aiemmin kokemieni asioiden muodostamassa mallissa/kannassa. ”Tiedostaa” (kvalia) sanan merkitys ei siis välttämättä ole kaukana sen merkityksistä lauseissa ”Tiedostan, että tämä on ongelma” tai ”Yhteiskunnassa tietoisuus asiasta on lisääntynyt”.

Intuitiivisella tasolla tietoisuuteen/työmuistiin mahtuvien osaongelmien konteksti abstrahoituu sumeiksi merkityksiksi ja tietyn osaongelman tai yksityiskohdan merkitystä voi tällä tasolla ajatella eräänlaisena laimenevana vaikutuksena kehyksen ympäristöön: välittömään ympäristöön sillä on tarkempi ja suurempi merkitys, mutta laajempaan ympäristöön vaikutuksesta tulee epävarmempi ja sumeampi ja vaikutus ohenee ja leviää, kun tarkasteltavan ympäristön tilavuus kasvaa (ajattele esim. fysiikassa tapahtumakartion kärkeä fokuksen kohteena ja kuinka tapahtumat siinä vaikuttavat laajempaan kokonaisuuteen – ajattelussa tosin 4-ulotteinen aika-avaruus yleistyy näkökulmien graafiksi).

Myös ongelmat/spesifikaatiot voi nähdä hahmoina, jotka kuvaavat toivottuja asioiden suhteita – nämä mielen maisemat eivät ole siis enää mitenkään sidottuja asioiden nykyiseen tilaan konkreettisessa mielessä: ihmisellä on mielikuvitus, joka mahdollistaa uusien ympäristöjen luonnin päässä erilaisia tarpeita varten. Ongelman ratkaisu on sitten tyypillisesti polun löytäminen konstruktiivisista resursseista (näkökulma siihen, mitä meillä jossain mielessä on tällä hetkellä ”halussa” – tämä voi tarkoittaa mitä vain konkreettisista rakennuspalasista matematiikan aksioomiin) spesifikaation näkökulmaan. Kieli sisältää logiikan ja tavallaan perustuu väitteiden – eli spesifikaatioiden hypoteettisten maailmojen luomiseen: kyky ”valehdella” tulee aina mielikuvituksen kylkiäisenä ja korkeammalle ajattelulle on aivan olennaista, että ajatukset voivat perustua täysin mielivaltaisiin oletuksiin. Ongelman jakaantuminen osiin on sen lintuperspektiivin hahmotuksen projisoitumista osakonteksteihin sumeammin, joissa taas voidaan tarkastella osaa itsenäisesti, kun ei tarvitse pitää koko ongelmaa kerralla mielessä. Tämä fokuksen idea näkyy jopa hyvin konkreettisesti ihmisen näköaistissa, jossa keskellä näkökenttää tarkan näön alue on pieni ja reuna-alueet hahmotetaan vain epämääräisenä sumeana kontekstina tarkasteltavalle yksityiskohdalle.

Kaikki todellisuuden prosessit (varsinkaan keinotekoiset/elävät) eivät kuitenkaan käyttäydy näin siististi summautuvasti: Ajatellaan esim. domino-palikoista kyhättyä kaatuvaa, mutkittelevaa jonoa: pieni liike yhdessä päässä saa aikaan ketjureaktion ja tarkan ei-paikallisen seurauksen. Tämän tyyppisten asioiden hahmottamiseen auttavat analyyttinen ajattelu ja kyky rakentaa loogisia päättelyketjuja, jotka nojaavat täsmällisille käsitteille kuten esim. sille, että yksittäinen domino-palikka jonossa voidaan ajatella vain välittävän kaatuminen aina seuraavalle, eikä tarvitse ajatella laajemmin, miten palikka käyttäytyy ympäristössään. Vastaavasti vaikkapa Mozartin sävellyksillä on ollut yksilölle poikkeuksellisen suuri ja odottamaton vaikutus tulevaisuuteen niiden vaikuttaessa miljooniin kuuntelijoihin eri aikakausina tai jos matemaatikko kirjoittaa tärkeän lauseen todistuksen ylös, voi tämä pohjustaa kokonaisia teollisuudenaloja, vaikka oli aluksi vain ”tahroja paperilla”. Tällaiset vaikutukset voivat olla myös vaikeammin mitattavia kuten hyvän opettajan vaikutus ympäristöönsä. On jopa ehdotettu, että tällaiset ilmiöt olisivat elämää määrittävä piirre: fysiikan laeista ja geologiasta käsin olisi miljardeja vuosia sitten ollut mahdoton ennustaa, että tällä hetkellä maapallon pinnalla ajelee esimerkiksi autoja, siinä missä elottoman luonnon ilmiöt ovat tyypillisesti helpommin ennustettavia kuten, että aurinko nousee huomennakin.

Palataksemme takaisin kohti kirjoituksen alun aihetta inhimillisen merkityksen etsinnästä kosmoksen edessä, jatkan yllä olevaa tilavertausta perspektiivillä: Kaukana olevia kohteita näemme valtavan määrän isolla alueella ja esimerkiksi Andromedan galaksi on parisataa tuhatta valovuotta halkaisijaltaan, mutta silti eteen ojennetun käden peukalon kynnellä pystyy peittämään sen näkökentästään. Tämä on mielestäni osuva vertaus myös erilaisten tapahtumien relevanssille yksilölle: mitä lähempänä jokin asia on meitä, tyypillisesti sitä enemmän se voi vaikuttaa elämäämme ja sitä merkittävämpi se on erilaisten tarkoitustemme suhteen. Kuitenkin, jokin hyvin suuri tapahtuma horisontissa, vaikkapa ilmastonmuutos, voi koskettaa meille tärkeitä asioita kuten jälkipolvia sen suuren skaalan takia, vaikka se olisi muuten etäinen – voimme ajatella, että kohteen ”avaruuskulma” kokemusmaailmaamme on suuri. Samalla tapaa toimivat esimerkiksi ”moraaliset piirit”: ihminen huomio, täysin järkiperäisesti, lähellä olevat kanssatoverinsa paremmin kuin etäällä olevia yksilöitä. Pidän tästä vertauksesta, koska se ei aseta keskittymistä itseensä ja laajempaan ympäristöönsä vastakkain, vaan elämämme voi saada merkitystä eri mittakaavoissa: toimiessamme välittömän ympäristömme harmonisena osana, mutta myös samalla katse horisontissa ihmiskunnan jatkumossa. Itse asiassa nykyhetkeen täytyy keskittyä jonkin verran, että voi vaikuttaa myös pitkällä jänteellä: Samalla tapaa kuin gossa pitää pelata kiireellinen siirto ennen isoa, täytyy myös ihmiselämässä pystyä epäsymmetrisesti huolehtimaan ensin välittömistä tarpeista ennen suuria linjoja. Vaikka keskimääräinen yksittäinen ihminen ei paljoa kokonaisuuten vaikuta, voi silti ajatella olevansa mutteri, joka pieneltä osaltaan edistää ison koneen toimintaa tai edes evoluution hapuilua pimeässä – itsessään pieni, mutta kuitenkin mielekäs yksityiskohta jotain suurempaa kokonaisuutta.

 

(Time-lapse of the Future: A journey to the End of Time)

 

Siirrän Facebookin puolelta vielä pari relevanttia kirjoitusta (minimaalisesti editoituna), jotka kommentoivat ylläolevia teemoja:

 

31.8.2019

Olen huomannut, että jonkinlainen pieni oivallus on muuttanut arvomaailmaani hyvin abstraktilla tasolla viime aikoina. Lapsena minua aina jollain tavalla huvitti amerikkalaisten elokuvien tyypillinen dilemma, jossa riskeerataan esim. avaruusaluksen turvallisuus yhden yksilön pelastamisen takia ja tässä taustalla oli jonkinlainen intuitio, että suurienergiset asiat ovat tärkeämpiä kuin pienet. Tietysti draaman kannalta kyse on inhimillisestä yksilön näkökulmasta asioihin. Kanssani samaa näkemystä edustaa tiedeohjelmien kuvastoon kuuluva kuva pienestä maapallosta avaruudessa ja kertojan toteamus sen vähäpätöisyydestä.

Kesällä kuitenkin satuin kuulemaan autoradiosta pätkän jotain haastattelua, olisikohan voinut olla Tuomari Nurmio tai Ismo Alanko, en muista, jossa haastateltava totesi sen suuntaista, että voimme kuitenkin olla ainutlaatuisia, joka sinänsä antaa merkitystä. Tämä iski itseeni, koska tajusin, että arvomaailman voi energian tai asioiden koon sijasta perustaa yhtä hyvin tai jopa paremmin informaatiolle. Douglas Adamsin Linnunradan käsikirjassa liftareille jättimäinen tietokone oli esimerkiksi laitettu laskemaan elämän tarkoitusta ja voisi ajatella, että tässä vastaukseen kiteytyy valtavasti työtä ja arvoa samalla tapaa kuin vaikka evoluution vuosimiljoonien hioma monimuotoisuus, jota nyt poltetaan Amazonin sademetsässä. Kun se katoaa, katoaa se ikiajoiksi.

 

Hahmoja ja olioita (17.9.2020)

Mieli ja kieli taikovat hahmoja vaivattomasti tyhjästä, sillä havaintomme perustuvat tunnistamiselle eikä rakentamiselle. Otetaan esimerkiksi ’tuolin’ käsite. Sitä ei kannata yrittää määritellä jonkinlaisena reseptinä tyyliin ”tuoli koostuu jaloista ja istuintasosta”, vaan mikä tahansa olio voidaan ”nähdä tuolina”, jos se täyttää tuolin funktion, ts. sillä voi istua. Tuolin hahmo on siis eräänlainen rooli, rajapinta tai spesifikaatio eivätkä hahmot yleisesti ota kantaa siihen, onko vastaavia olioita olemassa tai tarjoa keinoa helposti luetella kaikkia erilaisia roolin täyttäviä havaintoja. Yleensä, kun tunnistamme tuolin kokemusmaailmassamme, sitä todella vastaa jokin konkreettinen fyysinen olio ympäristössämme. Tällöin kevyetkin projektiot mielessämme toimivat konsistentisti, koska todellinen olio pitää kuitenkin kirjaa kaikesta siitä, josta emme ole tietoisia. Voisimme tarvittaessa selvittää lisää olion ominaisuuksia sitä tutkimalla.

Mielivaltaisen spesifikaation ero konkreettisen mahdollisen olion määritelmään on siinä, ettei sen tarvitse rakentua oletuksille todellisuudesta ”alhaalta ylöspäin”. Sen sijaan, korkealla abstraktiotasolla voidaan ajatella tunnistuksen toteuttavan luokittelu tuoleihin ja ei-tuoleihin:

tuoli : havainto -> 2

Koska arkinen elämysmaailmamme koostuu tällaisista hahmoista, on helppo tehdä esineellistämisen ajatusvirhe ja kuvitella, että nämä olisivat aina konkreettisia olioita. Vedän taikurin hatusta esimerkkinä mustan laatikon, joka nappia painettaessa ensin odottaa ajan, joka voi olla mitä tahansa, myös mielivaltaisen pitkä, mutta silti laatikko aina lopulta tuottaa äänen ’ping’. Vaikka edellinen lause saattoi synnyttää lukijan mieleen kuvan tällaisesta laitteesta, ei sitä välttämättä kuitenkaan pysty mitenkään mekaanisesti toteuttamaan, vaikka käytössä olisi kolikonheiton kaltainen paikallinen, epädeterministinen operaatio. Tämä intuitiivinen oletus, että hahmoja vastaa jokin konkreettinen, synnyttää joskus kokemuksen paradoksista, koska pystymme samanaikaisesti esim. päättelemään, että kokemiemme hahmojen implikoima todellisuus ei ole mahdollinen. Hahmot, joihin ei liity oletusta oliosta käsitteellistyisivät kielessä adjektiiveiksi.

Hahmot ovat joustavia, koska meidän pitää luoda käsityksiä nopeasti puutteellisella informaatiolla. Lisäksi voimme helposti kuvitella abstrakteja maailmoja, joita voi ajatella eräänlaisina ajattelun välinäyttämöinä, joiden kautta täytyy kulkea, kun ongelma on niin monimutkainen, ettei suoraa polkua ratkaisuun voi vetää välittömästä kokemuksesta.

Lisähuomioita:

Mitä konkreettiset tai mekaanisesti toteutettavissa olevat oliot sitten ovat? Voidaan ajatella, että hyväksymme tietyt luotettavat ilmiöt resursseiksi tai rakennuspalikoiksi, jotka ovat toteutettavissa. Esimerkiksi oletamme, että transistori toimii tietyllä tavalla ja sen voi yhdistellä muiden osien kanssa monimutkaisiksi järjestelmiksi. Jos järjestelmän globaalit ominaisuudet voidaan yhdistellä sen tällaisten osien ominaisuuksista yksikäsitteisesti, voidaan ajatella, että järjestelmä kokonaisuudessaan on toteutettavissa.

Konstruktiivisessa logiikassa todistukset ovat arvoja, joiden tyyppien esittämän väitteen ko. arvo todistaa. Todistukset voi nähdä eräänlaisena polkuina resursseista väitteisiin (implikaation A->B todistaa funktio f:A->B, joka muuntaa kaikki A:n todistukset toiseen muotoon B: todistuksiksi jne.). Strukturaalinen induktio on rajoitetumpi versio rekursiosta ja estää ”äärettömien polkujen” käyttämisen todistuksina. Konstruktiivinen logiikka asettaa päättelylle kriteerit, joilla voimme varmistua järjestelmän ominaisuuksista, jotka palautuvat aina konkreettisesti lähtöoletuksiin.

Mitä hyötyä unelmoinnista on: ratkaisupolun etsiminen molemmista päistä (1. resurssit, mitä meillä nyt on ”käsillä” ja 2. unelma eli taivoitetila, ratkaisun näkökulma) pienentää eksponentiaalista hakuavaruutta neliöjuureen yksisuuntaisesta hausta. Logiikalla voimme myös rakentaa suhteellisia, osittaisia ehdollisia polkuja, jotka eivät vielä maadu todellisuuteen tai pääse unelmaan, mutta kartoittavat potentiaalisia maastoja oletetun ratkaisun matkan varrelta.