Valotusta tunnelin päästä

Tänään jatkamme matkaa vielä Pyrgoksen kujilla ja teksti jatkaa myös valon etsimistä tunnelin päästä mitä tulee valotuksen sokkeloihin. Yksi syy, miksi Santorini on niin kuvauksellinen, on sen tiheästi asuttujen kylien puhtaat ja valkoiset kiviseinät, jotka heijastavat auringonvalon pehmeästi kuin suuri heijastin valaisten kauniisti kaduilla kulkijat joka puolelta muuttamatta kuitenkaan valon väriä. Samalla lailla salamavalo tulee kauniisti, kun se heijastuu neutraalin värisistä seinistä ja katosta pehmeämpänä kuin pistemäisestä salamalaitteesta.

Kulma on tässä alaviistosta siten, että portaille suoraan tuleva kirkkain auringonvalo ei päätyisi kuvaan ja kasvot ovat kääntyneet pois päin paisteesta niin, ettei se häikäise mallia tai tee teräviä varjoja kasvonpiirteiden alueelle. Vastavalo sopii hyvin läpikuultavien objektien kuvaamiseen kuten Xin hame, joka korostuu tässä kirkkautensa takia ja lisää katseen vangitsevan yksityiskohdan kuvaan. Suoraan kuvaussuunnalta tulee Xin kasvojen keskelle varjo, jota vaimensin merkittävästi ”kirkastus”-työkalulla (dodge). Usein tätä järkevämpää on käyttää erillistä ei-desktruktiivista editointitasoa, jonka kirkkautta on säädetty ylöspäin ja pehmeällä sudilla piirtää haluttu maski. Tämän kuvan kohdalla tein myös sellaisen erikoisen kokeilun, että vaimensin tiettyjä taajuuksia kuvassa, joka myös auttoi epämääräisten varjokuvioiden poistamisesta Xin päältä. Niin kuin ihmiskorva kuulee herkiten puheen taajuuksia, on myös silmä ja aivot herkistyneet ihmisten piirteiden tunnistamiseen. Lisäksi kokemukseni perusteella suurin osa kuvien katselijoista ei juurikaan piittaa valokuvauksellisista hienouksista, vaan tarkistaa vain suoraan, näyttävätkö he itse edustavilta ajattelematta kokonaisuutta kuvan taustan kanssa. Tässä mielessä suurimmassa osaa loma-, hää- tms. kuvia kannattaa valaista ihmiset kunnolla, välttää varjoja ja korjata pieniä ihon epätäydellisyyksiä jälkikäsittelyssä. Jostain syystä elottomia kappaleita kuvatessa jyrkät kontrastit eivät ole läheskään niin häiritseviä. Mikäli valaistuksen korjailua tekee liikaa, voi lopputuloksesta tulla liian kliininen ja syntyä mielikuva tunnistuskuvasta tai niin keinotekoinen, että aivot erottavat manipuloidun valaistuksen ja lopputulos näyttää päälleliimatulta.

Valkotasapaino tällaisissa kuvissa, joissa on sekä valoisia ja varjoisia kohtia, tulee luonnollisimmin, kun se on asetettu lähemmäksi kuvan kirkaan pään vaatimuksia. Joskus varjojen sinisyyttä voi vähentää yksinkertaisesti korjaustasolla, joka asettaa valkotasapainon kullekin sävylle sen kirkkauden perusteella. Tämä on helppo tehdä kuvankäsittelyohjelmassa käyttämällä kuvan harmaasävyversiota maskina korjaustasolle ja Darktablesta löytyy saman suoraan tekevä ”värikorjaus”-plugin. Luonnollisestikaan tämä ratkaisu ei aina toimi, koska se ei erota tumman värisiä pisteitä valossa kirkkaista pisteistä varjossa ja tällöin maski voidaan piirtää käsin. Varjon ja suoraan valaistun kohtien valkotasapainojen eroa ei kannata mielestäni täysin poistaa, koska sekin voi tehdä kuvasta epäluonnollisen. Tässä kuvassa myös esim. hameen läpi tuleva valo paikallisesti värjää portaita punaiseksi, mutta tämä toimii vain kauniina efektinä ikään kuin havaintosysteemiämme tyydyttäisi jo itsessään luonnonlakien syyn ja seurauksen toteutumisen tunnistus, eikä sitä tietenkään kannata alkaa ”korjailla”. Jos tällainen ylimääräinen sävy heijastuu esimerkiksi kasvoihin epäselvästi, voi vaikutelma olla vähemmän mairitteleva.

Aavistuksella täytesalamaa dynamiikka pysyi hallinnassa, mikä tosin aiheutti sellaisen ongelman, että aamulla sivelemämme aurinkorasva heijasti kovan valon Xin ihosta spekulaaristi aiheuttaen ns. liskonnahkaefektin. Puuteroimalla ihon tällaisilta ongelmilta on helppo välttyä kuvaustilanteessa, mutta näissä olosuhteissa yritin parhaani mukaan vain poistaa heijastukset Gimpissä kloonaustyökalulla ihoa kopioiden heijastuksien ympäristöstä ja lisäksi n. 10% läpinäkyvällä ”töhrintäsudilla” maalata heijastusta kohti sen ympäristöstä.

Köyhän on pakko säästää, joten ajattelin käyttää kuvassa holvin aukkoa ns. ”luonnollisena kehyksenä” ja tässä pimeä ympäristö sulkee tilan kokonaisuudeksi, joka täydellistyy itsessään. Musta avaruus ympärillä tavallaan irrottaa holvin siitä ympäristöstä, jossa kuvaa katsellaan. Ihmisaivot pyrkivät jäsentämään maailmaa jakamalla sitä modulaareihin, abstrakteihin uudelleenkäytettäviin osiin: intuition tasolla piirteisiin ja kulttuurin ohjelmien tasolla käsitteisiin. Olen kutsunut tätä hahmotuksemme ominaisuutta aikaisemmissa kirjoituksissani ”objektiharhaksi”, koska näillä luokilla tuskin on mitään täsmällistä fysikaalista vastinetta, mutta joka tapauksessa tämä on erittäin hyödyllinen ”harha”, sillä se mahdollistaa havainnoista yleistämisen ja soveltamisen uusiin tilanteisiin likimääräisesti. Esimerkiksi puhumme arkisissa tilanteissa todennäköisyyksistä (tätä ei pidä sekoittaa kvanttimekaniikassa esiintyviin todennäköisyyksiin, jotka ovat täysin toinen tarina) kuten esimerkiksi ”n% todennäköisyydellä henkilö on sinisilmäinen” tms. ikään kuin mielessämme kuvitellen, että ihmiset eivät olisikaan vain Schrödingerin yhtälön ratkaisevia universumin aaltofunktion osia ja täysin kytkeytyneitä ympäristöönsä ja historiaansa, vaan jotain erillisiä ”atomeja”, jotka satunnaisesti poimitaan jostain abstraktista ”ihmisten joukosta”. Reaalimaailmassa jokainen ihminen tietysti joko on tai ei ole sinisimäinen eikä tähän liity mitään muuta todennäköisyyttä kuin subjektiivisessa, epätäydellisessä maailman hahmotuksessamme. Tällainen ajattelu on kuitenkin arkikäytössä erittäin toimivaa, koska todellinen selitys on niin mahdottoman monimutkainen, mutta kuitenkin tarpeeksi epäsäännönmukainen, että yksinkertainen todennäköisyys kuvaa siitä meitä arkiajattelussa kiinnostavan aspektin.

Valotuksen tavoitteista

Edellisessä kirjoituksessa esittelimme suljinajan, aukon, ja ISO-luvun muodostaman ”valotuskolmion”, joka muuttumatonta tarkennusetäisyydelle asetettua tasoa kuvattaessa määrittää kuinka kohteen osien kirkkaudet kuvautuvat kennolle tulleiden fotonien aiheuttamaksi sähköjännitteiksi, jotka lopulta A/D muunnetaan ja tallennetaan raw-tiedostoon tai koodataan jpeg-kuvaan. Tämän voi ajatella idealisoidusti valokuvaajan tarpeita ajatellen niin, että valotusparametrit kiinnittävät sen valovoiman, joka saa esim. Canon 14-bittisen raw-tiedoston pikselien maksimiarvon ja muuten kuvaus on suurin piirtein lineaarinen kulkien tämän maksimipisteen kautta. Mikäli kohteessa on tätä kirkkaampia arvoja, ne ylivalottuvat ja saavat maksimiarvon. Tarkalleen ottaen kennon edessä on vielä Bayer-suodatin, joka päästää tietyn kuvion mukaisesti pikseleille eri jakauman taajuuksia (tietyt pikselit mittaavat punaista, vihreää ja sinistä ”väriä”), joten näiden värikomponenttien valotus pitää käsitellä erikseen: esimerkiksi yksi värikomponentti voi ylivalottua muiden pysyessä rajojen sisällä. Jos taas hämärille kohdille kennon digitoidut arvot eivät säilytä tarpeeksi haluttuja sävyjä, on kuva alivalottunut. Valotuksen tarkoitus on siis päättää kohteen perusteella ”ikkuna”, jonka sisällä kohteen sävyt tallentuvat tarpeellisella tarkkuudella eivätkä leikkaannu liian kirkkaina. Hyvin usein todellisissa tilanteissa dynamiikka-alue on paljon suurempi mihin kamera pystyy yhdellä valotuksella, jolloin täytyy joko ottaa useampia kuvia eri valotusajoilla peräkkäin samasta paikasta ja yhdistää näiden data HDR-kuvaksi tai tehdä valinta, minkä kohtien halutaan valottuvan suurimmalla määrällä sävyjä. Digikuvauksen ehkä tärkein sääntö on välttää ylivalotusta, koska se poistaa kohteen kirkkaimmista kohdista kaikki sävyerot ja siis yksityiskohdat, joka on erityisen haitallista, sillä ihminen helposti kiinnittää huomionsa juuri kuvan kirkkaimpiin kohtiin. Alivalotus johtaa usein vain kuvanlaadun huononemiseen asteittain, kun sävyjä on vähemmän, mutta ylivalotus voi pilata kuvan täysin jo vähäisessäkin määrin.

Olen harrastanut kuvausta nyt puolitoista vuotta ja omalla kohdallani suurin hyppäys kuvien laadussa tapahtui, kun ymmärsin valotuksen teoriassa ja saavutin perustason kamerankäsittelyn käytännössä. Valotukseen on useita eri lähestymistapoja sekä tekniikoita ja näitä kannattaa käyttää tilanteesta riippuen. Peilillisessä järjestelmäkamerassani on sisäänrakennettuna valotusmittari, joka tukee tyypillisiä evaluoivaa, keskipainotettua ja pistemittausta sekä lisäksi Canon mahdollistaa peilin nostamisen ylös, jolloin kennon tallentamaa kuvaa voi katsella suoraan kameran näytöltä ja asetuksista saa niin mustavalko- kuin RGB-histogrammiarviot lopulliselle jpeg-kuvalle näkyviin. Lisäksi aikaisempia kuvia ja niiden histogrammeja voi tarkastella näytöltä ja käyttää pohjana seuraaville valotuksille.

Valotusta voidaan lähestyä eri strategioilla. Esimerkiksi raw-kuvauksessa ihanteena on usein ns. ”expose to the right (ETTR)” eli ”valota oikealle”, joka viittaa siihen, että kirkkaimman ei-ylivalottuneeksi halutun intensiteetin tulisi sijoittua kuvan histogrammissa mahdollisimman lähelle oikeaa reunaa. Tällöin kirkkaimmat kiinnostuksenalaiset kohdat kuvasta eivät vielä ylivalotu, mutta kamera tallentaa mahdollisimman suuren määrän sävyjä kuvaan näille alueille. Ideana tässä on, että lopullisen näytettävän kuvan yleinen kirkkaus säädetään vasta raw-kehitysvaiheessa, kun meillä on suurin mahdollinen dynaaminen alue käytössä jälkikäsittelyyn. Kannattaa aina käyttää RGB-histogrammia, sillä värikomponentit saattavat ylivalottua vaikka mustavalkohistogrammi ei näyttäisi leikkaantumista. Mikäli taas halutaan käyttää suoraan kameran jpeg-tiedostoja, pyritään kuva valottamaan niin, että kuvan lopullinen kirkkaus on suoraan haluttu. Jos taas kuvaustilanteessa ei ole mahdollista säätää valotusta täsmälleen oikeaksi manuaalisesti, koska esimerkiksi kuvataan nopeasti liikkuvaa lintua tai valaistusolosuhteet muuttuvat nopeasti, voi joskus olla mielekästä tarkoituksella alivalottaa kuvaa Av- ja Tv-tiloissa, jotta voisi olla varma, että kohde ei ylivalotu. Tämä on erityisen tärkeää, kun halutaan tallentaa kirkkaita värejä tai kohde on tummalla taustalla, jolloin evaluoiva valotus ylivalottaisi kohteen muuten. Vastaava tilanne voi olla esimerkiksi dokumentaarisessa hääkuvauksessa, jossa pitää reagoida nopeasti ilmeisiin ja tapahtumiin eri kulmista (ja manuaalimoodi ei ole järkevä vaihtoehto) ja halutaan olla aivan varmoja, että ainutlaatuisen tilanteen tallenne ei ole ylivalottunut (esimerkiksi koska valotusmittari hämääntyy kirkkaasta heijastuksesta tms.), voidaan varmuuden vuoksi säätää valotuskompensaatiota alaspäin. Alivalottamista voi kenties käyttää myös joskus kompromissina, kun esimerkiksi nopea suljinaika on vielä tärkeämpi kuin sävyjen määrä.